Kun 31-vuotiaana kuulet laktoosi-intoleranssistasi..

..on reaktio aikalailla tämä

Niin että ei mennyt työkurssilla käytetty aika ihan hukkaan. Toisin kuin monet, saimme kauniit tulokset geelielektroforeesista ja melko suureksi yllätyksekseni minulta puuttui mutaatio jonka avulla pystyisin pilkkomaan laktoosia. Ensireaktio oli kuten yllä - olen aina tiennyt olevani vähän herkkävatsainen, mutta miten voi olla, että ylivoimaisella lääkikseen asti minut tuoneella päättelykyvylläni en ole pystynyt yhdistämään sitä maitotuotteisiin? Varsinkin kun äidilläni on laktoosi-intoleranssi ja geenimutaatiot nyt ovat aika perityviä. Ensin mietin, että on jokseenkin aika noloa tajuta oma laktoosi-intoleranssinsa vasta yli kolmekymppisenä, ja että tämä tarina ei päätyisi blogiin, mutta oikeastaan tämä tarina voi kaiken noloutensa lisäksi olla aika opettavainen. Opitaan siis vähän.

Siinä se on, laktoosi-intoleranssini, viides vasemmalta

Mitä on laktoosi-intoleranssi? Laktoosi-intoleranssi tarkoittaa sitä, että ohutsuoli ei tuota maidon laktoosia pilkkovaa laktaasientsyymiä. Kun laktoosia ei pilkota, jää se liian suureksi eikä pysty imeytymään vaan kulkeutuu ohutsuolen kautta paksusuoleen. Laktoosi vetää vettä mukaansa (=ripuli) ja paksusuolen bakteerit käyttävät sitä ravinnokseen jolloin syntyy kaasuja (=ilmavaivat). Oireina myös kaikennäköisiä vatsakipuja. Alunperin kaikilla ihmisillä kyky pilkkoa laktoosia hävisi 5-12 vuoden iässä mutta aikoja sitten eurooppalaisessa geeniperimässä yleistyi mutaatio joka mahdollisti laktaasientsyymin tuottamisen myös aikuisiällä. Afrikkalaista ja aasialaista alkuperää olevat ihmiset harvoin sietävät laktoosia, mutta esim. suomalaisilla tilanne on kääntynyt toisinpäin niin, että enää noin 18 % ei sitä siedä.

Miksi laktoosi-intoleranssia ei ehkä ole niin helppo diagnosoida? Laktaasientsyymin puute ei vielä kerro kaikkea, sillä ihmisten kyvyssä sietää pilkkoutumatonta laktoosia on suuria eroja. Osa joilta laktaasientsyymi puuttuu ja jotka käyttävät maitotuotteita ovat täysin oireettomia. Määritelmällisesti laktoosi-intoleranssi on siis geenimutaation puutos yhdistettynä oireisiin. Joillain oireet voivat olla pieniä ja osa taas sietää laktoosia vähäisiä määriä. Useimmat voivat käyttää laktoosia noin maitolasillisen verran päivässä ilman oireita, toiset taas saavat pahoja oireita pienistäkin määristä.

No oliko minun tapauksessani siis kyse tästä ns. hypolaktasiasta, eli tavallaan kyvystä sietää pilkkoutumatonta laktoosia. Juu ei. Parin päivän laktoosittomuustesti osoitti, että ehkä se laktoosi ei sittenkään ollut mun juttu. Mahtavaa tässä on se, että vaikka olen opiskellut vasta puoli vuotta olen jo parantanut yhden potilaan!

Kotiinviemisiksi muille tuleville lääkäreille ja ei-lääkäreille: kannattaa ehkä tehdä muutaman päivän laktoosittomuuskokeilu. Se on yllättävän helppoa, sillä laktaasia saa myös purkista.

Vihdoinkin neuloja!

Olen laiskistunut bloggaajana. Laiskistuin viime kurssi aikana myös kaikilla muilla elämän osa-alueilla, sillä kurssi ei vaatinut kovin paljoa. En saa mitään aikaan ilman kiirettä. Nyt kun uuden perimä ja kehitys -kurssin myötä yöt menevät taas 1000-sivuista Albertsia lukiessa saan ehkä muunkin elämäni jälleen ruotuun.

Sain paikan kovin suositulta työkurssilta, eli vihdoinkin verta, neuloja ja edes jotain konkretiaa! Viime kurssin verinäyte otettiinkin vaan nynnysti sormenpäästä.

Osuin!

Laskimoverinäyte jännitti enkä usko, että olin ainoa. Kädet vähän täristen ja hengitystä pidättäen oli kuitenkin vaan pistettävä. Suoni löytyi ja kaikki kuvan henkilöt ovat edelleen elossa.

Oho. 

Kiva päästä itse tekemään juttuja mistä esim. koko viime kevään tuli luettua. Verinäytteestä eristettiin DNA:ta joka jätettiin monistumaan PCR koneeseen ja ensi viikolla päästään analysoimaan löytyykö laktoosi-intoleranssia.

Sentrifugi. Jos haet parhaillaan lääkikseen, niin tämä on se juttu mistä  ne kaikki fysiikan laskut kertoo. Luulin sitä isommaksi.

Näin kertakokeiluna kaikki se pipetointi, sekoittelu, pipetointi, sentrifugointi ja odottelu oli ihan kivaa, mutta sitten kun jokaista laitetta ei jaksa enää ihastella, on laboratorioduuni varmaan myös pitkäveteistä. Toki siinä pääsee pelastamaan ihmiskuntaa, mutta seisominen käy selkään ja labratakki (yhdistettynä villapaitaan) on aika epämukava asu. 

DNA:ta monistava PCR-laite. Huomattavasti
helppokäyttöisempi kuin Android -puhelin.

Juttelin eilen juhlissa erään kirjafanaatikon kanssa ja tajusin, etten ole sitten kesän lukenut mitään kirjaa joka ei käsittele solubiologiaa. Vielä viikko ennen lomaa ja yölukemisina mm. DNA:n transkriptio, translaatio ja geenien ilmentyminen, mutta lomalla voisi ehkä lukea ja ajatella jotain ihan muuta.

Kun monilahjakkuudesta tuli normi

Osallistuin torstaina Euphoria open mic night -tapahtumaan nähdäkseni kurssikaverini esiintyvän. Odotukset tapahtuman suhteen eivät olleet kovin kovat, mutta lipun hintaan kuului kaksi lasia viiniä ja vapaailta on aina vapaailta. Mutta sitten lääkis tapahtui. Parikymmentä esitystä joista jokainen olisi päässyt minkä tahansa Idols-tuotantokauden finaaliin. Viulu, sello, saksofoni, piano, useita kitaroita ja syvältä koskettavia ääniä. Jazzia, disneyä, Adelea ja PMMP:tä. Yksi kappale oli niin upea, että vähän itketti.

Ilta oli viihdyttävä mutta herätti ajatuksia. Mistä noita tyyppejä oikeen tulee ja mitä ne tekevät lääkiksessä? Olen pitkään jo miettinyt sellaista "mistä on lääkisläiset tehty" -postausta, mutten ole oikeen vielä päässyt vastaukseen kiinni. Meidänkin vuosikurssilla on niin erilaisia ihmisiä. Nyt torstain jälkeen tajusin, että niillähän on yksi yhteinen tekijä - kaikki ovat ärsyttävän monilahjakkaita ja täydellisyyteen pyrkiviä. Ei riitä, että on niin fiksu, että pääsi lääkikseen, lisäksi pitää saada tenteistä kiitettävät arvosanat, laulaa kuin enkeli, soittaa jotain soitinta sinfoniaorkesterissa tai harrastaa kilpatanssia SM-tasolla.

Luulin, että hävitän kosketuksen "normaaleihin suomalaisiin" kun kaikki ystäväni ovat korkeakoulutettuja, mutta miten kauas keskiarvo karkaakaan kun ympärillä on korkeakoulutettuja monilahjakkaita perfektionisteja? Onneksi valitsemani ura pitää kuitenkin huolen siitä, että elinpiiri ei jää kapeaksi, sillä tulevat asiakkaani terveyskeskuksissa ja sairaaloissa varmasti edustavat suomalaista väestöä kaikessa kirjavuudessaan. Suurin osa niistä ei kykene tulkitsemaan Queeniä veretseisauttavasti.

Kauniitahan ne olivat

Punasoluni siis. Mutta vielä kauniimpia olivat valkosolut! Upeita neutrofiilejä, kauniin yksinkertaisia lymfosyyttejä ja osuipa kuvaan yksi oikein oiva monosyyttikin.

Kauniita soluja ja vielä ihan omia

Ja mitä ihmettä - onko tuossa todellakin harvinainen basofiili? Onpa hyvinkin. Löysin niitä jopa kaksi, taidan siis olla todella tulehtunut. Kivaa oli. Saatan toivoa joululahjaksi mikroskoopin.

Vasemmalla harvinainen basofiili, oikealla kaksi neutrofiiliä

Muutama sana ihan siitä opiskelustakin

Kun sokeri ja myynnin alkeet on käsitelty, niin josko muutama sana ihan näistä lääkisopinnoista. 2,5 kuukauden kokemuksella voi yrittää jo vähän yleistää ja kertoa minkälaista se nyt sitten on. Ilmeisesti kaksi ensimmäistä vuotta, eli pre-kliininen vaihe mennään melko samalla kaavalla. Kuulemma sen jälkeen vasta oikeasti alkaa tapahtua.

Määrällisesti koulua on oikeastaan melko vähän. Luentoja (jotka eivät pääsääntöisesti ole pakollisia) on ehkä 8-10 tuntia viikossa ja pakollista pienryhmäopetusta eli PBLää, eli pebaa ehkä 2-4 tuntia. Usein viikolle sattuu yksi kokonaan vapaa päivä joka on näppärä viettää töissä. Itsenäiseen lukemiseen kuluu melko paljon aikaa, mutta joustavuutta toki tuo se, että voi itse valita lukeeko päivällä kirjastossa vai yöllä kotona. Ajallisesti tästä tuntuu siis selviävän ja noin 10 tuntia duunia viikossa menee vielä kivasti. Lapseton ehtisi varmasti enemmänkin.

Laadullisesti opetus vaikuttaa kieltämättä hyvältä. Toki lääkiksessä, kuten missä tahansa muuallakin on hyviä ja huonoja luennoitsijoita. Huonojen luentojen ongelma on usein se, että punainen lanka on hukassa ja luennoitsija tietää aiheesta ihan liian paljon puhuakseen niin, että me muutkin ymmärtäisimme. Siitä huolimatta kurssit vaikuttavat fiksusti suunnitelluilta ja hyvin rakennetuilta. Tuntuu, että useampi ihminen on nähnyt paljon vaivaa meidän oppimisemme eteen. Tätä tunnetta en kauppiksesta muista. Siellä kurssien laatu oli pelkästään sen yhdestä vetäjästä kiinni ja se vaihteli huimasti. Hyvät ja innostavat kurssit voi laskea yhden käden sormilla.

Punasoluja valtimossa. Tuotan 2.4 miljoonaa tällaista joka sekuntti.

Toisto on ehdoton opintojen äiti ja varmaan ihan syystä - olisi melko noloa jos valmistuttuaan ei sitten muistaisikaan, että mistä se veri oikein koostuikaan. Toisto ei ole kuitenkaan pelkkää haukionkala -itseopiskelua vaan sama juttu käydään läpi monella tapaa. Yleensä uuden asiakokonaisuuden opiskelu menee jotakuinkin näin:

PBL-pienryhmäopiskelussa tutustutaan yhdessä uuteen potilastapaukseen ja yritetään miettiä mikä sitä tyyppiä oikeen vaivaa. Mukana oleva tutor (yleensä tutkijoita ja joskus vanhempia opiskelijoita) auttaa jos homma ei meinaa aueta. Kun on keksitty mihin teemaan sairastunut tyyppi liittyy, pidetään aiheen ympäriltä (vaikka nyt se veri) aivoriihi jossa käydään läpi mitä asiasta jo tiedetään. Määritellään oppimistavoitteet ja siihen liittyvä materiaali. Materiaali sisältää kurssikirjojen lukuja, erinäistä lisämateriaalia, aiheeseen liittyviä videoita ja ehkä pari luentoa. Luennot ovat yleensä seuraavana päivänä ja sitten vielä päivä pari aikaa opiskella itse. Palataan pienryhmään ja käydään läpi mitä on opittu ja että tiedetäänkö me nyt yhtään paremmin mikä sitä tyyppiä vaivasi.

Sama asia käydään läpi oikeastaan neljä kertaa, eli luulisi jäävän mieleen. Näiden asiakokonaisuuksien lisäksi meillä on aina muutamia luentoja jotka menevät vähän kurssin aihealuetta pidemmälle. Vähän kiinnostavampia juttuja. Teasereitä. "Tätä sitten muutaman vuoden päästä". Ja huomenna näen omia punasolujani! Oletan niiden olevan hyvin kauniita.

25 grammaa päivässä

Meneillään olevan kudos -kurssin jutut eivät ihan samalla lailla sytytä kuin ihan ensimmäisen kurssin, eli palataan hetkeksi niihin teemoihin. Kurssi käsitteli paljon ihmisen aineenvaihduntaa ja siihen kiinteästi liittyvänä ruokavaliota. Luennot herättivät tarkastelemaan omaa ja perheen ruokavaliota tarkemmin. Siinä missä vieläkin mietin, millä ihmeellä Oivariinin korvaisi, on jo aiemmin päätään nostanut sokerinatsiuteni saavuttanut uusia ulottuvuuksia. Siksipä muutama sana sokerista.

Amerikkalainen tutkija Robert Lustig puhuu sokerista myrkkynä. Sairaalloisen liikalihavaa Amerikkaa, jossa sokeriteollisuus on on vuosikymmeniä tehnyt onnistunutta PR- ja lobbauskampanjaa toki onkin provosoitava. Mutta mitä sanoo tuorein tutkimus?
- Sokeroitujen juomien käyttö lisää riskiä sairastua 2-tyypin diabetekseen painosta riippumatta (Imamura, F. et al., BMJ. 351:h3576, 2015.)
- Sokeroitujen juomien käyttö lisää riskiä sairastua verenpainetautiin ja sepelvaltimotautiin. (Bo Xi et al., British Journal of Nutrition. 113(5):709-17, 2015 Mar 14.)
- Kaksi limua päivässä puolen vuoden ajan saa heittämällä aikaan metabolisen oireyhtymän ja rasvamaksan (Rippe, JM, Diabetes Care. 37(4):950-6, 2014 Apr.)

Ja vaikka mitä muuta, esim. ne hampaat. Uusin tutkimus tietää kertoa myös sen, että LDL, eli paha kolesteroli ei olekaan kaikki pahaa. Terveen, normaaliaineenvaihduntaisen ihmisen maksan muodostamat isohkot LDL möllykät eivät tuki verisuonia. Pienet tiiviit LDL pallot pääsevät verisuonten sisään ja tukkivat ne. Ja mikä näitä sitten saa aikaan? No sokeri ja hiilihydraattipitoinen ruokavalio tietysti.

WHO laski suositustaan lisätyn sokerin päivittäisestä saannista 25 grammaan. Sillä ei paljoa juhlita. Valion suositussa 2 dl banaanijogurttipikarissa on 24 grammaa sokeria. Puolen litran pullossa kokista on 50 g, yhdessä pillimehussa 20 g ja "terveellisessä" täysmehussa vielä enemmän. 280 gramman normikokoisesta ässä-mix pussista saa näpsäkästi 160 grammaa sokeria. Päivittäinen 25 grammaa tulee täyteen 8 palasta suklaata. Harva antaisin pienelle lapselle 8 palaa suklaata, mutta monet antavat sokeroitua jogurttia terveellisenä välipalana.

Ja entä se fruktoosi? Terveellistä hedelmien omaa sokeria? Nope, vielä pahempaa. Normaalissa pöytäsokerissa, eli sakkaroosissa on yksi molekyyli fluktoosia ja yksi glukoosia. Glukoosia ihmisen elimistön jokainen solu pystyy hyödyntämään ja sen metaboliaa säädellään tehokkaasti. Fruktoosi sen sijaan ei reagoi insuliiniin elimistössä, eli sitä ei päädy tasaisesti kaikkiin kudoksiin kuten glukoosia vaan käytännössä kaikki menee maksaan. Tämä yhdistettynä siihen, että metaboliassaan fruktoosi hyppää yli tärkeän säätelyvaiheen johtaa siihen, että syöty fruktoosi menee maksaan ja jos energiaa ei siellä satuta tarvitsemaan, muuttuu suoraan rasvaksi. Boom - rasvamaksa ja ihan ilman alkoholia. Siinä missä valkoisessa pöytäsokerissa on edes toinen puoli glukoosia, fruktoosissa on vain fruktoosia. Meillä siis jätetään nykyään kauppaan myös niin petollisesti markkinoidut luonto+ jogurtit, joissa on "vain hedelmien omaa sokeria", eli pikkuisen on sekaan lurautettu mehua!

Helsingin kaupunki teki päätöksen, että päiväkodeissa ei tarjota enää sokeripitoisia välipaloja. Liekö päätös jo peruttu kun kyseistä uutistakaan en enää löydä. Ainakin viime viikolla lounaan jälkeen tarjottiin pannukakkua hillolla ja välipalaksi vielä kiisseliä. Ei taida 25 grammaa ihan riittää. Otan ehkä lapsen pois päiväkodista ja ryhdyn täyspäiväiseksi sokerinatsiksi.

ABC eli always be closing

Vietin tänään iltapäivän vuorovaikutustaidot -seminaarissa. Ei ehkä mikään dynaamisin tai voimauttavin seminaari, mutta muutamia ihan järkeviä juttuja ja mielenkiintoisia ajatuksia. Ja aihe on toki äärimmäisen tärkeä. 

Seminaarin aikana havahduin siihen, kuinka paljon lääkärin työssä pitääkään myydä! Kun vaihdoin konsulttiyrityksestä myyntihommiin sillä ajatuksella, että myynnin osaamista tarvitaan aina, en ehkä ajatellut että aina tarkoittaa esim. lääkärin duunia. Määrättyjen lääkkeiden syömättä jättäminen on ilmeisesti suurikin ongelma, eli ensimmäinen myyntiduuni on myydä potilaalle yhdessä sovittu hoito.  Että syödään ne pillerit ja syödään ne ihan ajallaan ja ihan loppuun asti. Vielä ehkä haastavampana myyntiduunina on myydä potilaalle elämäntapamuutos. Tupakoinnin lopettaminen, viinanjuonnin vähentäminen, urheilun aloittaminen tai terveellinen ruokavalio. Näillä päästäisiin usein jo aika pitkälle. 

En usko, että meidän tutkintoon kuuluu myyntikoulutusta, mutta pitäisi. Myynnistä voisin puhua tovin, mutta tiivistetään tämä juttu tärkeimpään myynnin ohjenuoraan, eli always be closing. Aina ja ihan joka välissä pitää yrittää clousata kauppa. Jos myyntitapaaminen päättyy siihen, että potentiaalinen asiakas vaikuttaa hyvin kiinnostuneelta ja sovitaan, että palataan asiaan, ei se ollut hyvä myyntitapaaminen. Hyvä myyntitapaaminen päättyy nimiin papereissa tai ainakin on tiedossa koska ne nimet siihen kirjoitetaan ja mitä sitä ennen pitää tapahtua. Älä kysy, että vaikuttaako tämä hyvältä vaan kysy, että haluatko ja aiotko ostaa tämän tuotteen/palvelun?

Konkretisoidaan tätä vielä vähän. Usein tupakointikeskustelu lääkärissä menee varmaan suurinpiirtein näin:

L: Ja miten sen tupakan kanssa, poltatteko te?

P: No juu, tuleehan sitä jokunen päivässä poltettua

L: Tehän varmaan tiedättekin, että se on hyvin haitallista terveydelle, siitä kyllä kannattaisi yrittää päästä eroon.

P: Juu, niinhän siitä kyllä varmasti pitäisi. Pitää kyllä juu nyt ihan tosissaan yrittää.

Tuntuisiko tehokkaammalta jos se menisikin näin:

L: Ja miten sen tupakan kanssa, poltatteko te?

P: No juu, tuleehan sitä jokunen päivässä poltettua

L: Tehän varmaan tiedättekin, että se on hyvin haitallista terveydelle. Joka toinen tupakoitsija kuolee tupakan aiheuttamiin sairauksiin ja yleensä paljon nuorempana kuin itse haluaisi. Mitä jos lopettaisitte tupakoinnin nyt. Viimeinen tupakka on jo poltettu. Kun lähdette täältä, niin heittäkää tupakat pois ja hakekaa nikotiinikorvausvalmisteita jos tuntuu, että tarvitte. Lopettamista on turha enää viivästyttää. Miltä kuulostaa, kokeillaanko tätä?

Minusta tulee ehkä potilaiden yksityiselämään röyhkeästi puuttuva lääkäri, mutta jos sillä vaikka muutaman hyvän veronmaksajan saisi pelastettua. Suomi nousuun vai mitä näitä nyt oli.

Kaikki tämä vapaa-aika

Kulunut viikko oli aika hektinen tenttiin kerratessa ja töitä tehdessä. Perjantaina tentin jälkeen (joka meni oikein hyvin, ainakin tarpeeksi) tuli kumma olo - viikonloppu ilman lukualuetta?

Mitä ihmettä tehdä kaikella tällä vapaa-ajalla? No jos vaikka kävisi ystävien luona syömässä juustofondueta. Haravoisi lehtiä mökillä. Jäisi puoleksi tunniksi tuijottamaan nukkuvaa lasta. Sytyttäisi takan, katsoisi telkkaria, lämmittäisi saunan. Uimahalliin, hautausmaalle katsomaan pyhäinpäivän kynttilämerta. Kymmenen tunnin yöunet, parin tunnin päiväunet. 

Ei hätää, Lääkärileikeistä ei ole tulossa lifestyle-blogia. Tämä teksti muistuttakoon siitä, että vapaa-aika on välillä ihan hyvä idea. Jotta blogitekstistä ei tule liian siirappista, mainitaan vielä tämänpäiväisestä syntymäpäivästäni, jota ei juhlittu, sillä mies unohti sen tänäkin vuonna. Huomenna uusi kurssi ja uudet kujeet. Huhu kertoo, että heti alkuun kaivetaan neulat esiin!

t. 31-vuotias ekonomi

Millanen päivä sulla oli tänään?

Kiva tuottelias päivä töissä, ruokakaupan kautta kotiin, kahvakuulatreeniin ja illalla ehtii hyvin syventyä uuteen jännittävään kirjaan tai katsoa lempparisarjan televisiosta. Ajoissa nukkumaan. Joo ei.

Terveystieteiden kirjasto Terkko

6.30 herätys, nykyisin joka yö viereen kömpivä lapsi herää samaan kellonsoittoon, ihan liian aikaisin tietysti, on siis koko päivän kärttyinen. Laita lapsi katsomaan piirrettyjä, että saat käytyä suihkussa ja itsesi ihmisen näköiseksi. Lapsi tarhaan ja juoksujalkaa töihin. Aamupäivä niin tehokasta suorittamista, että et saa sanottua työkavereille sanaakaan. Kun puoleenpäivään mennessä on kahden päivän työt tehty voi vaihtaa maisemaa. Spora meikkuun ja pikainen kahden tunnin lounas. Tehokasta opiskelua kunnes kirjastossa tulee valomerkki. Äkkiä kotiin ja kaksi tuntia aktiivista läsnäoloa imurointia ja vessan pesua perheen kanssa. Ysin jälkeen lapsi kiltisti tunnin huudon jälkeen omaan sänkyyn nukkumaan. Pari tuntia tenttiin kertaamista. Olis voinut aloittaa aikaisemmin. Huomenna eka tentti. Hyvin se menee. Ensi kurssilla ajattelin opiskella enemmän ja ehkä vähän fiksummin.

Ensimmäinen diagnoosi

Ensimmäisestä ihmiskokeesta on hyvä jatkaa ensimmäiseen diagnoosiin. Nyt vain kauhulla odotellaan aortan repeämistä. Lisäksi viikonloppuna diagnosoin lapsella 1-tyypin diabeteksen kun pissaa tuli niin paljon, että yöpukukin kastui.

Marfanin oireyhtymä!?

Ehkä marfania ja diabetestä parempi diagnosi on hypokondria, eli luulosairaus, josta opiskelijakollegakin kirjoittaa. Pitäisi ehkä tehdä joku kuusi vuotta kestävä itsediagnoosi-bingo ja katsoa kuka meidän vuosikurssista saa ensimmäisenä täyden suoran..

Ps. Ihmiskoe sujuu paremmin kuin hyvin! Yhtään ei väsytä ja tunti lisäaikaa jokaiseen päivään on aika jees.

Ensimmäinen ihmiskokeeni

Ensi viikon perjantaina lähestyvä ensimmäinen tentti toi ilmi kroonisen aikapulan. Päivään pitäisi saada lisää tunteja, mutta niistä kahden tunnin lounaista ei viitsi tinkiä. Tänäänkin lounaalla käytiin läpi mm. kaikki kuuluisat eettisesti kyseenalaiset lääketieteelliset tutkimukset (kts. esim. "Monster Study" ja Stanford prison experiment).

Päätin siis, että juuri nyt on hyvä hetki aloittaa ensimmäinen lääketieteellinen ihmiskokeeni ja jotta eettisiä normeja noudatetaan, koehenkilönä toimin minä itse. Olen aina ihaillut niitä ihmisiä jotka pärjäävät vain muutaman tunnin yöunilla. Nyt kun viime viikolla luin uudesta tutkimuksesta jonka mukaan alkuperäiskansat nukkuvat noin 6,5 tuntia yössä ja jossa spekuloitiin josko länsimaalainen 8 tunnin ihanne on liikaa, heräsi kokeilunhaluni. Unentarve on yksilöllistä mutta voiko vähemmällä unella oppia pärjäämään? Appiukkoni, joka on hyvin terve, yli eläkeikäinen työnarkomaanilääkäri nukkuu öisin vain viisi tuntia ja vaikuttaa täysin toimintakykyiseltä ja kaikinpuolin järkevältä. Eli kokeillaan siis - vaihdan aiemmat 7,5 tunnin yöuneni 6,5 tunnin uniin ja katsotaan mitä käy.

Kuvan henkilö ei millään tavalla liity artikkeliin
(wikimedia commons)

Tuoreen unitutkimuksen lisäksi ihmiskokeen innoittajana on saattanut toimia eilinen 4:30 herätys ja sen jälkeinen hyvän vireystilan värittämä tehokas päivä. Nyt on liput toogabileisiin.

"No miten sulla on opinnot mennyt?"

Kysyvät ystävät, sukulaiset ja työkaverit. Ihan jokainen ja ihan koko ajan. Lisäksi niillä kaikilla on kysyessä jostain syystä sellainen äärimmäisen outo hymy. Ihan kun ne odottaisi, että romahdan täysin ja itkun lomassa saan sanottua, että ei musta ollutkaan tähän, tää kaikki on ihan liikaa mulle.

Hyvinhän ne kai on mennyt. Koulua on aika vähän ja vaikka luettavaa on aika paljon, niin hyvin nekin ehtii lukea. Meidän pienryhmäopiskelu on toimiva konsepti, luennot joskus hyviä, joskus huonoja ja aiheet ihan kamalan mielenkiintoisia, vaikka vasta solutasolla ollaankin. Joka luennolla saan "tätä mä haluan tutkia" -fiiliksen. Kurssikirja on kamalaa kuraa, mutta löysin netistä Khan Academyn ilmaiset opetusvideot joita katsottuaan kirjankin jutut vähän aukeaa. Mukavia uusia ystäviä ja meikussa on kiva hengata. Duunia ehtii tekemään ja kun kollega vaihtaa firmaa, niin taisin luvata tehdä vielä vähän enemmänkin. Vielä ainakaan ei ammatinvaihtoprojekti kaduta.

Näitä juttuja me nyt just opiskellaan

Toisaalta koko ajan on sellainen pieni paniikki, että teenkö lainkaan tarpeeksi? Luenko tarpeeksi, osaanko tarpeeksi? Pitäisikö jo kerrata tenttiä varten ja pitäisikö nääkin jutut opetella ulkoa? Samanlainen epävarmuus oli kauppiksessakin ennen ensimmäistä tenttiä, mutta sen tentin jälkeen huomasin, että joo - liikaa luin. Jotenkin en ihan usko että tällä kertaa käy samalla lailla, mutta kahden viikon päästä se nähdään. Kerrata varmasti jo pitäisi, mutta nyt en ehdi, lähden viikonlopuksi sieneen.

Milloin minusta tuli se tehokas ihminen?

Kurssikaveri kysyi kerran lounaalla, että miten ihmeessä sä oikeen ehdit tehdä kaiken, kun sulla on se lapsikin? Hänestä pelkkä koulu ja omien asioiden hoitaminen tuntui välillä liian paljolta. Kysymys oli jännittävä, sillä taidan henkisesti olla vielä se totaalisen saamaton, patalaiska, tehdään-kaikki-ihan-just-viimehetkellä -tyyppi joka olin kauppiksen alussa. Silloin tuntui juuri siltä, että pelkissä peruskursseissa oli ihan tarpeeksi duunia. Seurasin kaiholla (tai kauhulla) kun eräs silloinen kurssikaveri teki peruskurssit todella hyvin arvosanoin, luki varmaan kymmentä kieltä, harrasti vaikka mitä, urheili vaikka kuinka paljon, kävi töissä ja oli aina niin iloinen ja hyvin levännyt. Olin ihan varma, että sillä oli joku vempain jolla ajan saa pysäytettyä. Kyseinen kolmekymppinen ekonomi on luonut hienon uran ja julkaisi juuri ensimmäisen kirjansa. En vihannut niitä yliluonnollisen tehokkaita ihmisiä sinänsä, mutta vihasin sitä, etten itse voinut olla samanlainen.

Mieli jotenkin jäi tuolle en-pysty-muuta-kuin-peruskurssit -tasolle, mutta kyllähän minä aikaan saan! Jotta ehdin käydä välillä töissä, opiskelen aina iltaisin yhdeksän jälkeen. Jotta ehdin olla lapsen kanssa tarhapäivän jälkeen, teen seuraavan päivän ruoat aina iltaisin yhdeksän jälkeen. Jotta meillä voi asua, siivoan aina iltaisin yhdeksän jälkeen. Koska muuten en ehdi, kirjoitan blogia aina iltaisin yhdeksän jälkeen.

Tämä uusi, ilmeisesti pakon edessä opittu tehokkuus on toki oltava pois jostain. En katso TV:stä muuta kuin Pikku Kakkosta ja uutisia. En voi siis osallistua lounaspöytäkeskusteluun Hottiksista tai kommentoida Vain elämää -sarjan viimeisintä jaksoa. Romaani jota parhaillaan luen on ollut parhaillaan luettavana jo kohta vuoden. Urheiluharrastukseni on puolen tunnin lenkki kerran viikossa.

Silti juuri nyt tuntuu jotenkin siltä, että pitkään aikaan elämä ei ole ollut näin verkkaista. Pitää varmaan opiskella vähän enemmän.

Kevyt koulureppu eli tiedekunnan iPad-hanke

Maikkari uutisoi elokuussa kuinka yliopisto maksaa lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoille tabletit Helsingissä.  Uutisten kommentoijien mukaan tämä on merkki siitä kuinka huonossa jamassa Suomen talous on, tulee väistämättä aihettamaan potilaiden kuolemia ja ilmeisesti jotenkin liittyy myös siihen kuinka yksityisellä puolella on liikaa lääkäreitä ja Pellon terveyskeskuksessa ei yhtään.

Juttu sinänsä on vähän torso, mutta iPadit tosiaan saatiin. Kahtena aiempana vuonna padit on maksanut Jane ja Aatos Erkon säätiö, tänä vuonna tiedekunta itse. Tämän reilun kuukauden aikana olen viettänyt enemmän aikaa padini kuin aviomieheni kanssa ja meille on muodustunut niin läheinen suhde, että en enää voisi kuvitella elämää ilman. Siinä missä kauppisaikana etsittiin ehjää printteriä luentokalvojen printtaamiseen, valitettiin tulostuskiintiöistä ja ostettiin lukemattomia erivärisiä korostuskyniä, olen lääkisurallani tulostanut yhden sivun paperia - ihan vaan testimielessä.

Tässä hän nyt on

Luentokalvot ladataan padille netistä luennon alussa ja muistiinpanot voi tehdä suoraan kalvoihin. Kaikki kirjat ovat sähköisessä muodossa ja padia on aika paljon mukavampi lukea sängyssä, bussissa, aamiaispöydässä tai koulussa kuin 1000-sivuista kirjaa. (Ensimmäinen koulukirja osoittautuikin siis turhakkeeksi) Padia käytetään myös pienryhmäopetuksessa brainstormaamiseen, eli post-it laputkin ovat ihan 2000-lukua. Padille löytyy lisäksi ihan loistavia appeja ihmisen anatomian opiskeluun jotka vievät jutun aika paljon kirjaa pidemmälle. 

iPad-hankkeen ansiosta sainkin uuden tilavan ja ergonomisen repun
sijasta ostaa tämän kauniin nahkalaukun. Kiitos tiedekunta!

Mutta iPadillahan pääsee siis Facebookiin ja Iltasanomien sivuille, eli eikö se ennemminkin häiritse luentoja kuin tue oppimista? Empiirinen olkapäiden yli kurkkiminen todistaa, että keskimäärin ihmiset näköjään ovat kiinnostuneita omasta oppimisestaan ja somen sijaan padilta tosiaan katsotaan niitä luentokalvoja. Hienoa lääkisopiskelijat ja sydän Apple.

Parasta juuri nyt: kahden tunnin lounaat

Olin jo ehtinyt unohtaa ne. Mutta olihan niitä kauppisaikanakin. Kahden tai jopa kolmen tunnin lounaita. Kun mihinkään ei ole kiire, mutta vaikka mitä pitäisi oikeasti tehdä. Pahaa ruokaa hyvässä seurassa maailmaa parantaen.

Kauppisaikana lounaan jälkeen opiskelijaravintolan penkkiin jotenkin liimaantui. Lounas vaihtui kahviin ja ehkä skipattiin iltapäivän luento ja jatkettiin oluelle. Ensimmäisessä "oikeassa" työpaikassa kansainvälisessä konsulttiyrityksessä lounas oli kahdenkymmenen minuutin mittainen suoritus. Toisessa eli nykyisessä työpaikassa lounasta arvostetaan enemmän ja siihen varataan joka päivä kokonainen tunti. Äitiyslomalla ja pääsykokeeseen lukiessa lounas oli eilinen lihapulla jos sitäkään ja tehokkuuden maksimoimiseksi lounaskahvi oli ruokajuoma.

Opiskelijalounas 2,60 €

Nyt ollaan taas lounasluksuksen äärellä kun usein luentojen välissä saattaa olla yli kaksi tuntia aikaa. Tänään kolesteroli- ja ateroskleroosiluentojen innoittamana käytiin läpi terveellinen ruokavalio ja kaikki viimeisimmät aiheeseen liittyvät tutkimustulokset, luomuruoka ja maailman ylikansoitus, hallituksen uudet leikkaukset, vesi Marsissa ja elämän todennäköisyys maapallon ulkopuolella, rokotusvastaisuus, ylilääkitseminen ja homeopatia. Ihana opiskelijaelämä, älä koskaan lopu!

Isona minusta tulee (osa 1): Syöpätutkija

Suurimmalla osalla kurssikavereista tuntuu olevan joku ajatus siitä, mikä olisi mielenkiintoinen erikoistumisala. Kukaan ei ole vielä sanonut, ettei haluaisi erikoistua ja ilmeisesti noin yhdeksän kymmenestä erikoistuukin.

Isona minusta tulee -lause varmaan muuttaa muotoaan useasti ihan jo lääkiksenkin aikana, niin tehdään näistä postauksista perinne ja katsotaan miten urahaaveet kehittyvät. Tässä osa 1.

Erikoistumisaloista tällä hetkellä kiinnostavia ovat:

- Sisätaudit, erityisesti endrokrinologia. Tämä on sitä Dr. House kamaa!

- Onkologia, eli syöpäsairaudet ja erityisesti sen puolen tutkimus! Todella mielenkiintoisia juttuja meneillään.

-(Psykiatria jos luotan siihen, että oma pää kestää sen)

Minusta ei ikinä tule:

- Työterveyslääkäriä

- Kirurgia tai ortopediä

- Lastenlääkäriä (lapsikiintiö tulee omasta täyteen)

- Gynekologia

Pääsykokeeseen lukiessa sytyin kaikesta biolääketieteeseen ja geenijuttuihin liittyvästä. Ikivanhassa Bios -kirjassa oli esimerkki siitä kuinka tulevaisuudessa voisi olla mahdollista yhdistää nanoteknologiaa lääketieteeseen niin, että pienenpieni nanopartikkeli tunnistaisi esim. syöpäsolun sen pintaproteiinien tai niiden sokeriosien perusteella ja vapauttaisi lääkkeen vain syöpäsoluihin tuhoten ne spesifisti. Tuo on sitä, mitä haluan tehdä, ajattelin! Samassa kirjassa puhuttiin geeniterapiasta, eli siitä kuinka vioittuneita geenejä voitaisiin korjata! Voisiko 1-tyypin diabeetikon haimasolut saada taas tuottamaan itse insuliinia? Sittenkin tuo on sitä, mitä haluan tehdä, ajattelin. Kesällä luin kuinka kiinalaiset tutkijat onnistuivat muuttamaan ihmisalkion perimää. Ihan ufoa, moraalisesti todella arveluttavaa mutta äärimmäisen kiinnostavaa. Tuo on se, mitä haluan tehdä!

Kolmen päivän ikäinen alkio. Kuva: Wikimedia Commons.

Saa nähdä minne tämä uusi ura lopulta vie, mutta nyt tuntuu siltä, että tutkimusta haluaisin tehdä, mutten missään nimessä pelkästään. Haluan ehdottomasti myös koko urani läpi hoitaa potilaita sen sijaan että sulkeutuisin laboratorioon. Tutkijalääkäreitä kuulemma tarvitaan tulevaisuudessa. Hieno homma, tässä yksi sellainen!

Mursujaiset vs. Alfajaiset

Pakko sanoa tasapeli. Torstaina vielä Baarikärpäsen jonossa vastasin kurssikaverille, että kyllä mursujaiset (kauppiksen fuksiaiset) vei voiton alfajaisista (lääkiksen fuksiaisista). Sitten tuli jatkot ja meidän upea alfajaistiimi voitti koko skaban! Eli sanotaan nyt kaiken poliittisen korrektiuden nimissä tasapeli. 

Mursujaisissa konsepti on vähän pidemmälle viety. Tai oli ainakin 11 vuotta sitten. Koko setti kestää 24 tuntia, eli aamukuudesta aamukuuteen. Tuohon vuorokauteen mahtui meillä aamiainen, upea, lähes speksitasoinen show, liikenteeltä suljettu Aleksanterinkatu ja poliisisaattueessa marssiminen, artikkeli Kauppalehdessä (!), kauniit kuviot Tuomionkirkon portailla (kts kuva!), pomppulinna, mahtavia rasteja, etkot, upeat bileet, jatkot ja jatkojen jatkot. 24 tuntia. 

Mursujaiskansaa vuonna 2004

Torstaina pääsin mukaan vähän myöhässä päiväkodin vanhempainillan vuoksi. Kontrasti oli aika suuri kun 10 minuuttia aiemmin oltiin keskusteltu kasvatuskumppanuudesta, juotu kahvia ja syöty itsetehtyä kanelipullaa ja nyt löysin itseni aussibaarin edestä pelkkään jätesäkkiin pukeutuneena asettelemassa alusvaatteitani rivin jatkoksi. 

Mahtava ilta, upea alfajaistiimi ja ylivoimainen voitto! Toisen kierroksen fuksilla on se etu, että tietää mistä fuksiaisissa on kyse ja miten tuomaristoon voi pyrkiä vaikuttamaan ;) 

Valkotakkeja BK:ssa torstaina. Letkajenkka on näköjään taas uusi musta.

Hienoja uutisia myös opintojen saralta - kirjan lukeminen teki tehtävänsä ja nyt ollaan kartalla. Tiedän tasan tarkkaan mitä mannoosi-6-fosfaatti tekee! Muistelisin, että kauppiksessa meni aika paljon pidempään ennen kuin avasin ensimmäistäkään kirjaa.

Ubiquitinylointia

Solukurssi on päässyt kunnolla vauhtiin ja luennot menevät niin ohi ja yli ja ympäri, että huimaa. Aamulla 1,5 tunnin aikana ymmärsin välistä ehkä muutamia verbejä mutta muuten en tiedä mitä kieltä luennolla puhuttiin.

"Mannoosi-6-fosfaatin (M6P) avulla M6P-reseptori tunnistaa trans-Golgissa lysosomeihin ohjattavat proteiinit"  (!!!) Ja tämä oli kuulemma vielä tärkeää..

"Hajotukseen menevät proteiinit ubiquitinyloidaan" Ei varmastikaan ole suomea!

"aSANP/NSF kompleksi toimii v- ja t- SNARE kompleksien purkamisessa" Kuinka moni lääkäri ymmärtää tämän lauseen?

Purin tuskaani vieruskaverille joka lohdutti, että on ollut niin monella luennolla joista ei ole tajunnut sanaakaan, mutta sitten on vaan luennon jälkeen ottanut kirjan kauniiseen käteen ja ruvennut lukemaan. Kirja käteen ja lukemaan siis! (tosin juuri nyt paljon kivempaa olisi katsoa Siltaa..)

Kuin kaksi marjaa!

1,5 vuotiaan pojan piirrustus                 solu jossa GFP-aktiinit värjätty

Opiskelijaelämä toisella kierroksella

Kauppiksessa opiskelijaelämä meni vähän pidemmän kaavan kautta. Valiokuntia, jaostoja, sitsien järkkäystä, ylioppilaskunnan hallitus ja edustajisto, ainejärjestön puheenjohtajuus ja yksi kerhokin tuli perustettua. Lukemattomia bileitä, sitsejä, mökkiviikonloppuja, etkoja, jatkoja, jatkojen jatkoja, risteilyjä, vuosijuhlia ja "seminaarimatkoja" ulkomaille. Ei ollut mikään ongelma jäädä jatkoille viimeiseksi ja siivota lopuksi oksennukset tai mennä pakolliselle luennolle kahden tunnin yöunien jälkeen.

Ajattelin etukäteen, että opiskelijaelämän skippaaminen tällä kierroksella olisi kova paikka ja aina salaa kotona haaveilisin, että olisinpa bileissä. Mutta sitten menin eilen sitseille.

Ajattelin, että kerrankin! Mies on viikonlopun poissa ja olin pyytänyt omat ulkopaikkakunnalla asuvat vanhempani lapsenvahdiksi. "Äiti, voisitko tulla hoitamaan lasta, että pääsen opiskelijabileisiin". (!?!) Olin ihan ekstaasissa - sitsit vaan on parasta. Ja mahtavathan ne olikin. Todella upeat. Jatkoillakin oli kivaa. Kuitenkin ehkä noin yhden jälkeen koin sellaisen "en mä ihan taida tänne kuulua" hetken katsellessani krebailua (kuulemma muuten kukaan ei enää sano näin!) tanssilattialla ja otin taksin kotiin. Reilu neljä tuntia unta ja poika heräsi pirteänä leikkimään. Aamulla katsottiin paljon piirrettyjä.

Tänään tajusin, että kyse ei olekaan vaan siitä, etten perheen takia pääse jokaisiin juhliin vaan että en oikeastaan haluakaan. Elämässä on nyt niin paljon muutakin. Olisi oikeastaan ollut aika ihana viettää perjantai-ilta pojan kanssa pitkän viikon jälkeen.

Kuva aiemmasta opiskelijaelämästäni vuodelta miekka ja kirves. Kaikki kuvan henkilöt ovat varmasti jo järkevissä töissä ja maksavat sievoisen summan veroja yhteiskunnalle jotta (mm. minut) voidaan (uudelleen)kouluttaa.

Vähän tuntui pahalta kun eräs luennoitsija kertoi lämpimiä muistoja opiskeluajaltaan ja painotti tutustumaan kurssikavereihin. Näiden ihmisten kanssa ollaan niin tiiviisti seuraavat kuusi vuotta, että syntyy elinikäisiä ystävyyssuhteita ja vieressä istuu ehkä tulevan lapsen kummi. Kun opiskelijaelämän ottaa toisella kierroksella vähän kevyemmin jäävät nämä ystävyyssuhteet ehkä syntymättä. Toki ihmisiin varmasti tutustuu ja osaan ehkä läheisestikin, mutta ei varmasti samalla lailla kuin lumisena vappuaamuna kello kuusi ulliksella sitä perinteistä brunssipaikkaa varatessa. Toisaalta, ne ihmiset mulla on jo elämässä ja lapsen kummeina.

Etsitään kultainen keskitie siis. Välillä voi ja saa ja on kiva käydä bileissä mutta aika usein on kiva myös olla menemättä. Ensi viikolla voi ja saa ja on kiva, sillä torstaina (heti päiväkodin vanhempainillan jälkeen) on tiedossa alfajaiset (fuksiaiset). Ne on perinteisesti vaan kerran elämässä, eli silloin saa vetää tappiin asti.

Jotain pientä opiskeltavaa hoitovapaalle, eli pääsykokeeseenlukukertomus

Se lähti liikkeelle ajatuksesta, että jotain pientä olisi kiva opiskella. Kundi syntyi tammikuun lopussa ja syksyllä mietin mitä ilmoitan töihin hoitovapaan jatkosta. Tammikuussa poika olisi vielä alle vuoden, eli vähän turhan mini ja parhaat päiväkotipaikat jaetaan vasta elokuussa, eli päätin olla kotona siihen saakka. Tyyppi olisi silloin 1,5 vuotias eli ihan kelpo mies päiväkotiin. Päätöksen tein vähän raskain sydämin sillä oma pää meinasi pehmetä kotona. Rupesin suunnittelemaan jotain aivojumppaa, vaikka täydentäviä kursseja kauppiksesta. Sitten SE ajatus tuli mieleen. Nyt jos koskaan.

Idea tuli ehkä lokakuussa. Veikkaan, että oikeastaan heti tiesin tämän tekeväni, sillä päätin kertoa siitä yllättävän monelle ihmiselle jo silloin kun vasta "pohdin". Jos tosi monet tietäisivät, niin en enää uskaltaisi päättä olla hakematta. Eniten jännitin omalle miehelle kertomista. Jännitin ihan kamalasti! Kerroin varmaan kymmenelle kaverille ensin. Sitten kun vihdoinkin rohkaistuin ja sanoin, että mä oon ehkä vähän melkeen tavallaan puoliks tosissani miettinyt, että hakisinko vielä lääkikseen, niin vastaus olis, että "joo tavallaan arvasin kun sulla on ollut toi valmennuskurssin esite auki tossa koneella jo pari viikkoa". Mies yllätti mut täysin sanomalla, että ei yhtään epäile ettenkö mä pääsisi, mutta kehoitti miettimään onko se todella sitä mitä haluan. Jos se on sitä mitä sä haluat, niin go for it! Ihana mies mulla toki on, eli en yhtään ihmettele että se tukee mun unelmia, mutta tavallaanhan kysyin siinä samalla, että "ei kai haittaa jos elätät meidän perheen seuraavat 6 vuotta".

Marraskuun alussa ilmoittauduin seuraavana päivänä alkavalle Valmennuskeskuksen lääkiskurssille ja rupesin etsimään käytettyjä lukiokirjoja. 18 kurssia fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Lukiosta oli 11,5 vuotta. Kieltämättä muutamaan otteeseen kävi mielessä, että onko tämä edes teoriassa mahdollista. Marras- ja joulukuu olivat todella vaikeita kun yritin pysyä kemian ja fysiikan kursseissa kyydissä. Yksi viikonloppu luin autossa mökiltä palatessa kvanttimekaanista atomimallia neljättä kertaa ja itkin, että en tule ikinä tajuamaan tätä. Aikaa oli kokoajan ihan liian vähän ja kokoajan luin ja laskin ihan liian vähän, mutta jotenkin pysyin kyydissä ja sain kaikki asiat käsiteltyä kurssin mukana. Olin lukiossa näissä jutuissa aika hyvä ja matemaattisesti kohtuu lahjakas, mutta etukäteen pelkäsin, että kauppis on ehkä tyhmentänyt mut. Ei se ollut. Aika nopeasti opin taas oppimaan ja opiskelemaan.

Kerran hädän hetkellä ennen välikoetta meidän hoitaja näytti tältä.

Keväällä saatiin viriteltyä erilaisia hoitokuvioita niin, että ehdin välillä lukea muutenkin kuin päiväuni- ja yöaikaan. Oli kohtuu rankkaa, kun joka ilta yhdeksän jälkeen oli pakko avata kirjat väsytti tai ei, mutta jotenkin tuntui, että oli itse taas elossa! Pelkän äitinä olon jälkeen mulla oli oma projekti ja tavoite ja uuden oppimisesta sai energiaa!

Parisuhteelle ei tainnut jäädä yhtään aikaa, mutta kodin sain hoidettua. Valmennuskurssin luentotallenteita oli hyvä katsoa samalla kun pesi vessoja ja aina ruokaa laittaessa oli jokin video pyörimässä.

Kevät kului, opin paljon, laskin todella paljon, löysin valmennuskurssilta muutamat tyypit joiden kanssa opiskelin yhdessä. Kurssit loppuivat ehkä 3 viikkoa ennen pääsykoetta eli vasta silloin oli kaikki käsitelty ja kertaaminen ja syventäminen alkoi. Viimeinen kuukausi oli ehdottomasti se, mikä sisäänpääsyn ratkaisi. Silloin tein asioita todella fiksusti ja todella pajon. Mies vei poikaa viikonloppuisin mökille niin, että sain lukea 24/7 (ei ehkä sittenkään niin fiksusti). Aika toki loppui kesken enkä ehtinyt laskea syventäviä tehtäviä läheskään niin paljon kun olisin halunnut. Ennen koetta tuntui, että yhden kuukauden olisin vielä voinut täyspäiväisesti lukea.

Tältä näytti ruokapöytä viikkoa ennen pääsykoetta.

Rankka mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kevät. Vaikka aika loppui kesken, ennen koetta olin silti yllättävän luottavainen omaan osaamiseen. Ja riittihän se.

Koko pääsykoe on niin laaja aihe ja lukemiseen käytetty puoli vuotta niin erikoinen kappale elämääni, että kirjoitan vielä myöhemmin erikseen arvion valmennuskurssista, kuvauksen The kokeesta sekä fiilikset kun sisäänpääsy varmistui.

Taas lähetetään terveisiä opiskelijabileisiin kotisohvalta, mutta perjantaille on lapsenvahti buukattu, eli sitseillä nähdään!

Arvovalintoja

Tein tänään kaksi hankintaa. Ostin ensimmäisen koulukirjani (ovh 119,8 €) ja lapselle syyskengät (ovh 84,90 €).

Kirjasta ostin vanhan painoksen käytettynä kahdellakympillä mutta kengät oli pakko hakea kaupasta kirppiksen sijaan. Solubilsan tietämys jää ehkä 80-luvun tasolle, mutta pysyypähän pojan jalat kuivana.

Toisaalta, ei näköjään ollut ihan turha hankinta tuo kirjakaan..

Ravistelua

Fiksusti on tiedekunta suunnitellut ensimmäisen vuoden opintojen aloituksen. Siinä missä viime viikolla vielä taputtelimme toisiamme selkään ruokalassa ja olimme ylpeitä tulevia lääkäreitä, yhteiskunnan kermaa, tällä viikolla meiltä on viety viattomuus ja meidät on rankalla kädellä ravisteltu hereille siihen todellisuuteen mitä valitsemamme ammatin käytännön työ pitää sisällään.

Ennen ensi viikolla alkavaa solu -kurssia ja sitä seuraavia kudos- ja anatomia- ja mitänäitänyton kursseja useine tuhatsivuisine kurssikirjoineen olemme tällä viikolla kuulleet ja lukeneet hätäensiavusta, psyykkisestä ensiavusta ja pelastustoimen organisoimisesta. Tällä viikolla on käyty läpi Konginkangas, Myyrmannin räjähdys, Tsunami, Jokelan kouluampumiset, Malagan bussiturma ja yksittäisiä lapsen raateluita ja muita rankkoja kohtaloita. Näitä ei ole kerrottu etäisinä case-esimerkkeinä vaan luennoitsijat ovat olleet paikalla ja kohdanneet uhreja ja läheisensä menettäneitä omaisia.

Pidättelin itkua puolet psyykkisen ensiavun luennosta. Siinä se tuntui kurkussa. En uskaltanut kysyä luennoitsijalta luennon lopussa, etten olisi aloittanut kovaäänistä huutoitkua. Jos olisin uskaltanu, olisin kysynyt, että vieläkö hän kaiken näkemänsä jälkeen itse osaa itkeä. Kyllä se luento muillekin varmaan oli rankka, mutta mietin, että oliko se helpompaa niille parikymppisille? Suurimman osan niistä ei tarvitse joka tapauksen yhteydessä miettiä, että mitä jos se olisi oma lapsi.

Ensiavun lisäksi tällä viikolla opimme helpon keinon tunnistaa psykopaatti - haukotus ei tartu! Nyt siis heti haukottelemaan puolison eteen. Testasin jo omalla. Ei haukotellut (?!).

Kuolema mainittu

Näin vakavamielisten kirjoitusten ei ollut tarkoitus päätyä tähän blogiin sen ollessa vielä näin nuori, mutta tämä teksti kaipasi jukaisua ja sen julkaisemalla ehkä pieni puristus rinnastani hävisi. Lääkikseen hakemisessa eniten mietitytti se, että lääkärin ammatissa kuolema tulee väkisinkin iholle. Vaikka juuri äänekkäästi mainostin hoivavietin puutettani, niin empaattinen toki olen. Kun toissaviikolla 9-vuotias lapsi kuoli jäätyään rekka-auton alle Töölössä, itkin. Itkin vielä seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Mitä sitten kun onnettomuuspotilas kuolee omiin käsiin, kerrot kolmen lapsen syöpää sairastavalle äidille arvion jäljellä olevasta elinajasta tai teet kohtalokkaan hoitovirheen? Miten kuolemaan voi oppia suhtautumaan niin, että se ei aina lamauta?

Kuolema on ollut paljon esillä tämän viikon hätäensiapuluennoilla. Vaikka ihan kaiken tekisi oikein, niin potilas saattaa silti menehtyä. Kaipa suhtautuminen ajan kanssa muuttuu ammattimaiseksi ja jotenkin luonnolliseksi, mutta voiko kuolemalle tulle niin immuuniksi, että se ei enää koskettaisi?

Klassikkosarja teho-osastosta löytyy kuulemma kohtaus jossa vanhempi lääkäri lohduttaa ensimmäisen potilaansa menettänyttä nuorempaa lääkäriä toteamalla "they say you really become a doctor after you've killed a few". Ammattiin kasvamista.

Maaliskuussa tämä kuva 19-vuotiaan potilaansa juuri menettäneestä itkevästä lääkäristä levisi verkossa. Päätän tämän postauksen lainaukseen linkin takaa löytyvästä artikkelista ja lupaan, että huomenna mietitään mielummin sitä elämää.

"I know what that person is feeling. Yesterday one of my 17-month-old patients died. I was in the bathroom crying in private between patients several times yesterday. I’ve cried in stairwells and hallways. It eats at you. Life is very fragile and the pain of losing those we are trying to help becomes a scar that doesn’t go away. It has shaped who I am as a person."

Täysin itsekkäistä syistä

Eli miksi hain lääkikseen? Monihan sitä toki on kysynyt ja kysyy edelleen. En omaa minkäänlaista hoivaviettiä paitsi aivan lähimpiäni kohtaan. En pala halusta auttaa yksittäisiä ihmisiä tai pelastaa ihmiskuntaa. Päämääräni ei ole saavuttaa jotain suurta vaan elää mielenkiintoinen, upea ja onnellinen ihmiselämä.

Lääkikseen hain siis pelkästään itseäni ajatellen koska haluan ammatin jossa paikalleen jääminen ei ole mahdollista. Ammatin jossa voi jatkuvasti haastaa itseään ja jossa on koko ajan pakko oppia ja opetella uutta. Nykyään elinikäinen oppiminen on muotisana missä tahansa työssä, mutta lääkärin ammatissa se on ollut välttämättömyys jo ennen termin keksimistä. Orientaatioviikolla opin, että pysyäkseen perillä alansa uusista tutkimustuloksista erikoislääkärin olisi vuoden joka ikisenä päivänä luettava 20 tieteellistä artikkelia. Tämä kun ei työssäkäyvälle ihmiselle ole mahdollista niin koulutuspäiviä suositellaan vuoteen 7-10. Ensimmäisenä päivänä meitä kehoitettiin hyväksymään se, että suurin osa siitä mitä tulemme kuuden vuoden sisällä oppimaan ei enää kymmenen vuoden päästä pidä paikkaansa.

Kun oppiminen loppuu, tulee työnteosta vain se juttu jolla palkan saa tilille. Työ vie niin suuren osan tästä mielenkiintoisesta, upeasta ja onnellisesta elämästäni, että ei ole ihan sama miten sen ajan viettää. Kaupallisella alalla jotenkin tuntui, että mikään mahdollinen urapolku ei veisi ihan sinne minne halusin. Kolmekymppisenä kun voin hyvin ajatella tekeväni vielä 40 vuoden uran, niin ammatinvaihto tuntui ihan oikeutetulta.

Miksi sitten vasta nyt? Lukiossa opo-tunnilla piti määritellä unelma-ammatti ja selvittää miten siihen kouluttaudutaan. Silloin päätin, että minusta tulee psykiatri ja selvitin, että eihän siihen vaadita kuin 6 vuotta lääkistä ja 6 lisää erikoistumista. No biggie. Luin pitkän matematiikan ja ihan jokaisen kurssin fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. Sen jälkeen löysin itseni välivuoden jälkeen kauppakorkeakoulusta (?!?). Vieläkään en tiedä miksen lukion jälkeen hakenut lääkikseen, mutta kuulemma en ole näistä lääkishaaveista puhunut edes omille vanhemmilleni. Ehkä vaan ajattelin etten kuitenkaan pääse ja jätin hakematta.

Psykiatria minusta tuskin tulee, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Hauskoja ylämaankisojen jatkoja ja jatkojenjatkoja kaikille ihanille kurssikavereille. Mulla oli tänään tällainen ilta. Hurviteltiin käymällä verkkokauppa.comissa katsomassa tosi tosi isoja telkkareita. Noh, huomenna ei luennolla väsytä!

Lähes valmis lääkäri, eli ensimmäinen viikko pulkassa

Kädet vähän hikoilivat kun kävelin sievässä ringissä seisovan tutorryhmäni luo. Kohteliaasti kättelin kaikki ja heitin muutaman vitsin yrityksenä keventää äärimmäisen kiusallista tunnelmaa. Ne oli juuri niitä kakskymppisiä. Muutama suomenruotsalainen mallioppilas ja muutama fysiikkakemiaplaneetalta laskeutunut kummajainen. Kukaan niistä ei vahingossakaan sanonut sanaakaan.

Tavattiin toinen tuutorryhmä ja tutustuttiin. Kuulin keskustelun lomasta takavasemmalla seisovan miehen kertovan olevansa 31. KOLEMKYMMENTÄYKSI! Halleluja! Jätin fysiikkakemiakummajaiselle suunnatun lauseen surutta kesken ja itseäni lainkaan esittelemättä spontaanisti halasin Villeä. Ihanaa 31-vuotiasta Villeä.

Olihan meitä aikuisempia opiskelijoita kuitenkin sitten muitakin. Aikuisempia, perheellisiä, tutkintoja suorittaneita ja duunia tehneitä. Ja toisaalta - ne kakskymppiset osoittautui ihmisiksi nekin. Vaikka niillä ei ehkä ollut luottokortteja uusien padien apple ID:tä varten, niin niillä oli mielipiteitä, huumorintajua ja mielenkiintoisia elämäntarinoita. Teoreettista fysiikkaa pari vuotta luenut tyyppi voi näköjään olla aika nasta. Kyllä mä näiden kanssa voin viettää kuusi vuotta elämästäni.

Eikä musta edes tuntunut, etten kuulu sinne. Muutamat "sä oot sitten... jotain muutakin tehnyt.. niinkun lukion jälkeen..?" tyyliset kysymykset ja "anteeks saanko kysyä miten vanha sä olet?" utelut unohtui täysin kun pari nuorta kundia päräytti "sä et todellakaan vaikuta/näytä kolmekymppiseltä" kommentin.

Itse lääkäriopinnot vielä odottavat alkamistaan ja orientaatioluentojen materiaali on ollut tätä tasoa:

Bileitä neljään päivään sen sijaan on mahtunut jo kahdet, mutta tämä mutsi ei ole ihan aamukuuteen asti vetänyt. Maineensa veroisia kyllä nuo tulevien valkotakkien hipat, vaikka pirtua niissä ei taideta enää tarjoilla. Nyt viikonlopuksi sulattelemaan melkoista elämänmuutosta ihan vain oman pienen perheen kesken.

Se hihittävä apina

Huomenna kello soi 6:30. Aamupala, 2 kuppia kahvia, suihku, lapsi hereille, lapsi päiväkotiin, juosten töihin. Puheluita, exceliä ja yksi tarjous pitää muistaa lähettää. Kahdeltatoista lounas kollegoiden kanssa. Tulossa lämmin päivä, eli ehkä jossain terassilla. Lounaan jälkeen 6 vuotta koulua.

Ekonomin tutkinto ei riittänyt, eli agendalla huomisesta lähtien alanvaihto ja opinnot lääkiksessä. Jos nyt jännittäisi, niin pitäisi varmaan jännittää sitä, että:

- oliko tässä mitään järkeä?
- miten meidän perheellä on enää marraskuun jälkeen varaa ruokaan?
- miksi ihmeessä halusin olla lääkäri?
- kuka ylipäätään pitää sairaista ihmisistä?
- onko tässä yhtään mitään järkeä?

Mutta ei juuri jännitä. Tai ei ainakaan nämä olennaiset jutut, mutta ehkä vähän ne tyypi. Tulevat kurssikaverit. Kakskymppiset tai vielä nuoremmat. Ysikytluvulla syntyneitä. 

Ensikosketuksen tutorryhmään sain whatsapista, missä yhden vuosikymmenen ikäero tuntui vähintäänkin vuosituhannelta - Mikä on tuo hihittävä apina? Mitä se tarkoittaa ja mistä se edes löytyy? Miksi se pitää laittaa joka paikkaan? Meizin? Safgaa? Mitä kieltä nämä tyypit puhuu?

Viime viikonloppuna skarppasin! Löysin apinan, käysin sitä sujuvasti lauseessa ja heitin mukaan parit flamengotanssijat ja ilotulitteetkin. Aktivoin uudelleen instagram -tilin ja perustin blogin. Vain reppu puuttuu, mutta ehkä näillä eväillä selvitään ainakin huomisesta.