Fiksusti on tiedekunta suunnitellut ensimmäisen vuoden opintojen aloituksen. Siinä missä viime viikolla vielä taputtelimme toisiamme selkään ruokalassa ja olimme ylpeitä tulevia lääkäreitä, yhteiskunnan kermaa, tällä viikolla meiltä on viety viattomuus ja meidät on rankalla kädellä ravisteltu hereille siihen todellisuuteen mitä valitsemamme ammatin käytännön työ pitää sisällään.
Ennen ensi viikolla alkavaa solu -kurssia ja sitä seuraavia kudos- ja anatomia- ja mitänäitänyton kursseja useine tuhatsivuisine kurssikirjoineen olemme tällä viikolla kuulleet ja lukeneet hätäensiavusta, psyykkisestä ensiavusta ja pelastustoimen organisoimisesta. Tällä viikolla on käyty läpi Konginkangas, Myyrmannin räjähdys, Tsunami, Jokelan kouluampumiset, Malagan bussiturma ja yksittäisiä lapsen raateluita ja muita rankkoja kohtaloita. Näitä ei ole kerrottu etäisinä case-esimerkkeinä vaan luennoitsijat ovat olleet paikalla ja kohdanneet uhreja ja läheisensä menettäneitä omaisia.
Pidättelin itkua puolet psyykkisen ensiavun luennosta. Siinä se tuntui kurkussa. En uskaltanut kysyä luennoitsijalta luennon lopussa, etten olisi aloittanut kovaäänistä huutoitkua. Jos olisin uskaltanu, olisin kysynyt, että vieläkö hän kaiken näkemänsä jälkeen itse osaa itkeä. Kyllä se luento muillekin varmaan oli rankka, mutta mietin, että oliko se helpompaa niille parikymppisille? Suurimman osan niistä ei tarvitse joka tapauksen yhteydessä miettiä, että mitä jos se olisi oma lapsi.
Ensiavun lisäksi tällä viikolla opimme helpon keinon tunnistaa psykopaatti - haukotus ei tartu! Nyt siis heti haukottelemaan puolison eteen. Testasin jo omalla. Ei haukotellut (?!).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti