Jotain pientä opiskeltavaa hoitovapaalle, eli pääsykokeeseenlukukertomus

Se lähti liikkeelle ajatuksesta, että jotain pientä olisi kiva opiskella. Kundi syntyi tammikuun lopussa ja syksyllä mietin mitä ilmoitan töihin hoitovapaan jatkosta. Tammikuussa poika olisi vielä alle vuoden, eli vähän turhan mini ja parhaat päiväkotipaikat jaetaan vasta elokuussa, eli päätin olla kotona siihen saakka. Tyyppi olisi silloin 1,5 vuotias eli ihan kelpo mies päiväkotiin. Päätöksen tein vähän raskain sydämin sillä oma pää meinasi pehmetä kotona. Rupesin suunnittelemaan jotain aivojumppaa, vaikka täydentäviä kursseja kauppiksesta. Sitten SE ajatus tuli mieleen. Nyt jos koskaan.

Idea tuli ehkä lokakuussa. Veikkaan, että oikeastaan heti tiesin tämän tekeväni, sillä päätin kertoa siitä yllättävän monelle ihmiselle jo silloin kun vasta "pohdin". Jos tosi monet tietäisivät, niin en enää uskaltaisi päättä olla hakematta. Eniten jännitin omalle miehelle kertomista. Jännitin ihan kamalasti! Kerroin varmaan kymmenelle kaverille ensin. Sitten kun vihdoinkin rohkaistuin ja sanoin, että mä oon ehkä vähän melkeen tavallaan puoliks tosissani miettinyt, että hakisinko vielä lääkikseen, niin vastaus olis, että "joo tavallaan arvasin kun sulla on ollut toi valmennuskurssin esite auki tossa koneella jo pari viikkoa". Mies yllätti mut täysin sanomalla, että ei yhtään epäile ettenkö mä pääsisi, mutta kehoitti miettimään onko se todella sitä mitä haluan. Jos se on sitä mitä sä haluat, niin go for it! Ihana mies mulla toki on, eli en yhtään ihmettele että se tukee mun unelmia, mutta tavallaanhan kysyin siinä samalla, että "ei kai haittaa jos elätät meidän perheen seuraavat 6 vuotta".

Marraskuun alussa ilmoittauduin seuraavana päivänä alkavalle Valmennuskeskuksen lääkiskurssille ja rupesin etsimään käytettyjä lukiokirjoja. 18 kurssia fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Lukiosta oli 11,5 vuotta. Kieltämättä muutamaan otteeseen kävi mielessä, että onko tämä edes teoriassa mahdollista. Marras- ja joulukuu olivat todella vaikeita kun yritin pysyä kemian ja fysiikan kursseissa kyydissä. Yksi viikonloppu luin autossa mökiltä palatessa kvanttimekaanista atomimallia neljättä kertaa ja itkin, että en tule ikinä tajuamaan tätä. Aikaa oli kokoajan ihan liian vähän ja kokoajan luin ja laskin ihan liian vähän, mutta jotenkin pysyin kyydissä ja sain kaikki asiat käsiteltyä kurssin mukana. Olin lukiossa näissä jutuissa aika hyvä ja matemaattisesti kohtuu lahjakas, mutta etukäteen pelkäsin, että kauppis on ehkä tyhmentänyt mut. Ei se ollut. Aika nopeasti opin taas oppimaan ja opiskelemaan.

Kerran hädän hetkellä ennen välikoetta meidän hoitaja näytti tältä.

Keväällä saatiin viriteltyä erilaisia hoitokuvioita niin, että ehdin välillä lukea muutenkin kuin päiväuni- ja yöaikaan. Oli kohtuu rankkaa, kun joka ilta yhdeksän jälkeen oli pakko avata kirjat väsytti tai ei, mutta jotenkin tuntui, että oli itse taas elossa! Pelkän äitinä olon jälkeen mulla oli oma projekti ja tavoite ja uuden oppimisesta sai energiaa!

Parisuhteelle ei tainnut jäädä yhtään aikaa, mutta kodin sain hoidettua. Valmennuskurssin luentotallenteita oli hyvä katsoa samalla kun pesi vessoja ja aina ruokaa laittaessa oli jokin video pyörimässä.

Kevät kului, opin paljon, laskin todella paljon, löysin valmennuskurssilta muutamat tyypit joiden kanssa opiskelin yhdessä. Kurssit loppuivat ehkä 3 viikkoa ennen pääsykoetta eli vasta silloin oli kaikki käsitelty ja kertaaminen ja syventäminen alkoi. Viimeinen kuukausi oli ehdottomasti se, mikä sisäänpääsyn ratkaisi. Silloin tein asioita todella fiksusti ja todella pajon. Mies vei poikaa viikonloppuisin mökille niin, että sain lukea 24/7 (ei ehkä sittenkään niin fiksusti). Aika toki loppui kesken enkä ehtinyt laskea syventäviä tehtäviä läheskään niin paljon kun olisin halunnut. Ennen koetta tuntui, että yhden kuukauden olisin vielä voinut täyspäiväisesti lukea.

Tältä näytti ruokapöytä viikkoa ennen pääsykoetta.

Rankka mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kevät. Vaikka aika loppui kesken, ennen koetta olin silti yllättävän luottavainen omaan osaamiseen. Ja riittihän se.

Koko pääsykoe on niin laaja aihe ja lukemiseen käytetty puoli vuotta niin erikoinen kappale elämääni, että kirjoitan vielä myöhemmin erikseen arvion valmennuskurssista, kuvauksen The kokeesta sekä fiilikset kun sisäänpääsy varmistui.

Taas lähetetään terveisiä opiskelijabileisiin kotisohvalta, mutta perjantaille on lapsenvahti buukattu, eli sitseillä nähdään!

Täysin itsekkäistä syistä

Eli miksi hain lääkikseen? Monihan sitä toki on kysynyt ja kysyy edelleen. En omaa minkäänlaista hoivaviettiä paitsi aivan lähimpiäni kohtaan. En pala halusta auttaa yksittäisiä ihmisiä tai pelastaa ihmiskuntaa. Päämääräni ei ole saavuttaa jotain suurta vaan elää mielenkiintoinen, upea ja onnellinen ihmiselämä.

Lääkikseen hain siis pelkästään itseäni ajatellen koska haluan ammatin jossa paikalleen jääminen ei ole mahdollista. Ammatin jossa voi jatkuvasti haastaa itseään ja jossa on koko ajan pakko oppia ja opetella uutta. Nykyään elinikäinen oppiminen on muotisana missä tahansa työssä, mutta lääkärin ammatissa se on ollut välttämättömyys jo ennen termin keksimistä. Orientaatioviikolla opin, että pysyäkseen perillä alansa uusista tutkimustuloksista erikoislääkärin olisi vuoden joka ikisenä päivänä luettava 20 tieteellistä artikkelia. Tämä kun ei työssäkäyvälle ihmiselle ole mahdollista niin koulutuspäiviä suositellaan vuoteen 7-10. Ensimmäisenä päivänä meitä kehoitettiin hyväksymään se, että suurin osa siitä mitä tulemme kuuden vuoden sisällä oppimaan ei enää kymmenen vuoden päästä pidä paikkaansa.

Kun oppiminen loppuu, tulee työnteosta vain se juttu jolla palkan saa tilille. Työ vie niin suuren osan tästä mielenkiintoisesta, upeasta ja onnellisesta elämästäni, että ei ole ihan sama miten sen ajan viettää. Kaupallisella alalla jotenkin tuntui, että mikään mahdollinen urapolku ei veisi ihan sinne minne halusin. Kolmekymppisenä kun voin hyvin ajatella tekeväni vielä 40 vuoden uran, niin ammatinvaihto tuntui ihan oikeutetulta.

Miksi sitten vasta nyt? Lukiossa opo-tunnilla piti määritellä unelma-ammatti ja selvittää miten siihen kouluttaudutaan. Silloin päätin, että minusta tulee psykiatri ja selvitin, että eihän siihen vaadita kuin 6 vuotta lääkistä ja 6 lisää erikoistumista. No biggie. Luin pitkän matematiikan ja ihan jokaisen kurssin fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. Sen jälkeen löysin itseni välivuoden jälkeen kauppakorkeakoulusta (?!?). Vieläkään en tiedä miksen lukion jälkeen hakenut lääkikseen, mutta kuulemma en ole näistä lääkishaaveista puhunut edes omille vanhemmilleni. Ehkä vaan ajattelin etten kuitenkaan pääse ja jätin hakematta.

Psykiatria minusta tuskin tulee, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Hauskoja ylämaankisojen jatkoja ja jatkojenjatkoja kaikille ihanille kurssikavereille. Mulla oli tänään tällainen ilta. Hurviteltiin käymällä verkkokauppa.comissa katsomassa tosi tosi isoja telkkareita. Noh, huomenna ei luennolla väsytä!