Kurssikaveri kysyi kerran lounaalla, että miten ihmeessä sä oikeen ehdit tehdä kaiken, kun sulla on se lapsikin? Hänestä pelkkä koulu ja omien asioiden hoitaminen tuntui välillä liian paljolta. Kysymys oli jännittävä, sillä taidan henkisesti olla vielä se totaalisen saamaton, patalaiska, tehdään-kaikki-ihan-just-viimehetkellä -tyyppi joka olin kauppiksen alussa. Silloin tuntui juuri siltä, että pelkissä peruskursseissa oli ihan tarpeeksi duunia. Seurasin kaiholla (tai kauhulla) kun eräs silloinen kurssikaveri teki peruskurssit todella hyvin arvosanoin, luki varmaan kymmentä kieltä, harrasti vaikka mitä, urheili vaikka kuinka paljon, kävi töissä ja oli aina niin iloinen ja hyvin levännyt. Olin ihan varma, että sillä oli joku vempain jolla ajan saa pysäytettyä. Kyseinen kolmekymppinen ekonomi on luonut hienon uran ja julkaisi juuri ensimmäisen kirjansa. En vihannut niitä yliluonnollisen tehokkaita ihmisiä sinänsä, mutta vihasin sitä, etten itse voinut olla samanlainen.
Mieli jotenkin jäi tuolle en-pysty-muuta-kuin-peruskurssit -tasolle, mutta kyllähän minä aikaan saan! Jotta ehdin käydä välillä töissä, opiskelen aina iltaisin yhdeksän jälkeen. Jotta ehdin olla lapsen kanssa tarhapäivän jälkeen, teen seuraavan päivän ruoat aina iltaisin yhdeksän jälkeen. Jotta meillä voi asua, siivoan aina iltaisin yhdeksän jälkeen. Koska muuten en ehdi, kirjoitan blogia aina iltaisin yhdeksän jälkeen.
Tämä uusi, ilmeisesti pakon edessä opittu tehokkuus on toki oltava pois jostain. En katso TV:stä muuta kuin Pikku Kakkosta ja uutisia. En voi siis osallistua lounaspöytäkeskusteluun Hottiksista tai kommentoida Vain elämää -sarjan viimeisintä jaksoa. Romaani jota parhaillaan luen on ollut parhaillaan luettavana jo kohta vuoden. Urheiluharrastukseni on puolen tunnin lenkki kerran viikossa.
Silti juuri nyt tuntuu jotenkin siltä, että pitkään aikaan elämä ei ole ollut näin verkkaista. Pitää varmaan opiskella vähän enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti