Kysyvät ystävät, sukulaiset ja työkaverit. Ihan jokainen ja ihan koko ajan. Lisäksi niillä kaikilla on kysyessä jostain syystä sellainen äärimmäisen outo hymy. Ihan kun ne odottaisi, että romahdan täysin ja itkun lomassa saan sanottua, että ei musta ollutkaan tähän, tää kaikki on ihan liikaa mulle.
Hyvinhän ne kai on mennyt. Koulua on aika vähän ja vaikka luettavaa on aika paljon, niin hyvin nekin ehtii lukea. Meidän pienryhmäopiskelu on toimiva konsepti, luennot joskus hyviä, joskus huonoja ja aiheet ihan kamalan mielenkiintoisia, vaikka vasta solutasolla ollaankin. Joka luennolla saan "tätä mä haluan tutkia" -fiiliksen. Kurssikirja on kamalaa kuraa, mutta löysin netistä Khan Academyn ilmaiset opetusvideot joita katsottuaan kirjankin jutut vähän aukeaa. Mukavia uusia ystäviä ja meikussa on kiva hengata. Duunia ehtii tekemään ja kun kollega vaihtaa firmaa, niin taisin luvata tehdä vielä vähän enemmänkin. Vielä ainakaan ei ammatinvaihtoprojekti kaduta.
Näitä juttuja me nyt just opiskellaan
Toisaalta koko ajan on sellainen pieni paniikki, että teenkö lainkaan tarpeeksi? Luenko tarpeeksi, osaanko tarpeeksi? Pitäisikö jo kerrata tenttiä varten ja pitäisikö nääkin jutut opetella ulkoa? Samanlainen epävarmuus oli kauppiksessakin ennen ensimmäistä tenttiä, mutta sen tentin jälkeen huomasin, että joo - liikaa luin. Jotenkin en ihan usko että tällä kertaa käy samalla lailla, mutta kahden viikon päästä se nähdään. Kerrata varmasti jo pitäisi, mutta nyt en ehdi, lähden viikonlopuksi sieneen.
Kädet vähän hikoilivat kun kävelin sievässä ringissä seisovan tutorryhmäni luo. Kohteliaasti kättelin kaikki ja heitin muutaman vitsin yrityksenä keventää äärimmäisen kiusallista tunnelmaa. Ne oli juuri niitä kakskymppisiä. Muutama suomenruotsalainen mallioppilas ja muutama fysiikkakemiaplaneetalta laskeutunut kummajainen. Kukaan niistä ei vahingossakaan sanonut sanaakaan.
Tavattiin toinen tuutorryhmä ja tutustuttiin. Kuulin keskustelun lomasta takavasemmalla seisovan miehen kertovan olevansa 31. KOLEMKYMMENTÄYKSI! Halleluja! Jätin fysiikkakemiakummajaiselle suunnatun lauseen surutta kesken ja itseäni lainkaan esittelemättä spontaanisti halasin Villeä. Ihanaa 31-vuotiasta Villeä.
Olihan meitä aikuisempia opiskelijoita kuitenkin sitten muitakin. Aikuisempia, perheellisiä, tutkintoja suorittaneita ja duunia tehneitä. Ja toisaalta - ne kakskymppiset osoittautui ihmisiksi nekin. Vaikka niillä ei ehkä ollut luottokortteja uusien padien apple ID:tä varten, niin niillä oli mielipiteitä, huumorintajua ja mielenkiintoisia elämäntarinoita. Teoreettista fysiikkaa pari vuotta luenut tyyppi voi näköjään olla aika nasta. Kyllä mä näiden kanssa voin viettää kuusi vuotta elämästäni.
Eikä musta edes tuntunut, etten kuulu sinne. Muutamat "sä oot sitten... jotain muutakin tehnyt.. niinkun lukion jälkeen..?" tyyliset kysymykset ja "anteeks saanko kysyä miten vanha sä olet?" utelut unohtui täysin kun pari nuorta kundia päräytti "sä et todellakaan vaikuta/näytä kolmekymppiseltä" kommentin.
Itse lääkäriopinnot vielä odottavat alkamistaan ja orientaatioluentojen materiaali on ollut tätä tasoa:
Bileitä neljään päivään sen sijaan on mahtunut jo kahdet, mutta tämä mutsi ei ole ihan aamukuuteen asti vetänyt. Maineensa veroisia kyllä nuo tulevien valkotakkien hipat, vaikka pirtua niissä ei taideta enää tarjoilla. Nyt viikonlopuksi sulattelemaan melkoista elämänmuutosta ihan vain oman pienen perheen kesken.
