Ihana anatomia. (sydän sydän ja hihittävä apina). Viikon täysipäiväisen opiskelun tuloksena olen vihdoinkin oppinut yläraajan viisi luuta. Scapula, clavicula, humerus, radius ja ulna. Tai kaikki eivät taida edes olla yläraajassa. Tällä viikolla olisi kai pitänyt oppia vähän enemmänkin kuin viisi luuta. Minulta tuntuu aivoista tyystin puuttuvan sellainen lokero johon latinakreikkalaiset termit tallennetaan.
Ajattelin saavani dissektioiden konkretiasta motivaatiota ulkoaopetteluun, mutta ruumisryhmiin oli kovasti tunkua. Paikat menivät nopeammin kuin Cheekin stadionkeikan liput. Se siitä yläraajasta, kuulemma alaraajaruumisryhmiin sitten mahtuu.
Kaivattu motivaatio tuli torstain terveyskeskusaamusta jossa potilaita vaivasivat polvet, olkapäät, selkänikamat tai lonkan nivelet. "Ai että käteen sattuu" -taso ei taida tulevassa ammatissa ihan riittää.
Oppimista helpottaa jälleen kerran Apple ja upea Essential Anatomy sovellus. Paljon kivempi kuin kirjat. Missä olisinkaan ilman ATK:ta?
perjantai 12. helmikuuta 2016
torstai 4. helmikuuta 2016
Se mistä ei saa puhua
Huh, taas yksi tentti ohi ja hetki aikaa kirjoittaa. Nyt hallussa on DNA-asiat ja alkionkehitys. Kiinnostavia juttuja. Tenttikin meni hyvin, syksyn kaaokseen verrattuna olen oppinut aika paljon fiksummaksi opiskelijaksi.
DNA jutuista toki voisi jotain kirjoittaakin, mutta meidän opinnot keskittyivät aika perusteisiin. Kaikki upeat IPS kantasoluihin perustuvat hoidot ja jo todellisuutta olevat geeniterapiat jätettiin odottamaan ilmeisesti parempia aikoja. Jos nämä teemat kiinnostavat, niin muutaman viikon takaisessa Suomen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen juttu CRISPR-tekniikasta jolla geneettistä koodia voidaan muokata.
Kehitysbiologia alkiovaiheen loppuun saakka sen sijaan oli vähän puurtamista kaikkien ulkoaopeteltavien termien kanssa. Siitäkään ei siis kamalasti saa jutun juurta. Ainoa kurssin asia josta haluaisin kirjoittaa ja kertoa on se, josta ei saa puhua. Eli sikiöavaus.
Nyt askel taaksepäin ja hiukan taustatietoa. Mietin jo ennen blogin perustamista, että löytyykö lääkisopinnoista ja lääkärin työstä tarpeeksi asioita mistä ylipäätään voi puhua. Päätin että löytyy. Orientaatioviikoilla sosiaalinen media ja vaitiolovelvollisuus olivat isosti esillä. Yksi syy tähän on varmaan ollut parin vuoden takainen lääkisopiskelijan blogikirjoitus jossa melko yksityiskohtaisesti ja huumorilla sävytettynä kuvailtiin ruumiinavauksia. Tämä sai aikaan melkoisen mediasodan blogin kommenteissa ja keskusteluun otti osaa myös tiedekunnan henkilökunta. Toisaalta kirjoitusta pyydettiin poistettavaksi, toisaalta osa koki moisen pyynnön sanavapauden rajoittamisena ja ihmetteli kuinka lääkärin työ on yhteiskunnassamme niin mystifioitu, että verestä ja sisäelimistä ei saa ääneen puhua.
Näinpä meitä siis ohjeistettiin, että patologin suorittaman sikiöavauksen seuraaminen ei ole sellainen asia mistä bussissa, ruokapöydässä tai sosiaalisessa mediassa puhutaan. Mitään yksityiskohtia ei tietystikään voi paljastaa vaitiolovelvollisuuden vuoksi ja näissä asioissa on aina otettava huomioon myös hienotunteisuus potilaita ja omaisia kohtaan.
Nämä asiat huomioonottaen olen kuitenkin sitä mieltä, että haluan kertoa siitä mistä tässä blogissa kerrotaan, eli lääkisopinnoista. Tällä kurssilla lääkisopintoihin sisältyi sikiöavaus johon osallistuttiin sivustakatsojina, 10 hengen ryhmissä. Bussissa matkalla avaukseen törmäsin opiskelijakaveriin jonka mielestä avaus oli enemmänkin "katsotaan kuka kestää" -tyyppinen tulikoe eikä kokenut sitä kurssin sisällölle olennaiseksi mutta meillä avaus sijoittui juuri kohtaan jossa opiskelimme kehityshäiriöitä ja tuki opintoja todella hyvin. Se konkretisoi monia asioita mistä juuri oli kirjoista luettu.
Sikiöille siis suoritetaan patologin tekemä ruumiinavaus jonka tarkoituksena on joko etsiä syytä keskenmenolle tai tutkia perusteellisemmin kehityshäiriöiden takia abortoitua sikiötä. Yleisimmin keskenmenon syytä ei saada selville, mikä on perheelle esim. geneettisesti periytyvää kehityshäiriötä paljon parempi uutinen. Avauksesta voi toki perhe kieltäytyä. Sen jälkeen sikiö joko siistitään ja kääritään pieneen kääreliinaan ja tuhkataan sairaalan yleistuhkauksessa tai vanhempien niin halutessa palautetaan vanhemmille jotka voivat sikiön halutessaan haudata.
Avauksesta kirjoittamisen ajattelin jättää näihin perustietoihin sekä siihen, miltä se minusta tuntui. Varmasti moni vuosikurssilla jännitti tapahtumaa etukäteen. Omaa reaktiota on vaikea ennakoida. On hyvin tyypillistä, että joku pyörtyy tai oksentaa. Joidenkin on pakko välillä vähän kävellä ja hengittää raitista ilmaa. Kyseessä on kuulemma normaali heijaste joka ajan myötä häviää.
Ennen saliin menoa syke varmasti huiteli jossain kahdessasadassa, mutta kaikki meistä pysyivät jaloillaan ja järjissään. Hyvin nopeasti ajatusmaailma siirtyi kuolemasta ja syntymättömän lapsen yksittäisestä ihmiskohtalosta lääketieteelliseen tapaukseen ja sen selvittämiseen. Mitä tämän yksilön kehityksessä oli mennyt vikaan, missä vaiheessa, onko se periytyvää ja onko mitään tehtävissä tulevia raskauksia ajatellen. Avauksen seuraamisesta varmasti "helpompaa" teki myös se, että kyseessä oli hyvin nuori sikiö. Valmiista rakenteistaan huolimatta se ei vielä ollut niin ihmismäinen. Jotenkin tuntuu, että iho tekee ihmisestä ihmisen näköisen. Sikiöllä iho on valmiiksi kehittynyt vasta viikolla 20.
Avaukseen osallistuminen oli siis hyödyllistä, mielenkiintoista enkä menettänyt sen vuoksi yöunia. Poispäin kävellessäni tosin en malttanut olla kurkkaamatta toiseen saliin jossa pöydällä makasi kuollut aikuinen ihminen. Tämä näky löytyy edelleen verkkokalvoiltani ja kauhunsekaisin tuntein odotan maanantaina alkavan Tuki- ja liikuntaelimistö (eli opetellaan luut ja lihakset latinaksi) kurssin dissektioita. Mutta kaikkeen tottuu kun pakko on, eikö?
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Kuvapäiväkirja
perjantai 15. tammikuuta 2016
Loma solubiologiasta
Päätin viettää koko kolmeviikkoisen loman ilman solubiologiaa ja jätin Albertsin kotiin. Sen sijaan lainasin Terkon Lux Humana kokoelmasta lomalukemiset. Alla kirjasuositukset:
Anja Snellman: Parvekejumalat - lue
Pauliina Vanhatalo: Lääkärileikki - älä lue
Enemmänkin olisi toki ollut kiva lukea, mutta kunnon opiskelija tekee tietysti loma-ajat töitä. Kiitos internetin tein niitä aurinkoisella terassilla pojan päiväuniaikaan.
Lomassa on se jännä juttu, että silloin on paljon aikaa ajatella. (Ja nukkua, ihmiskoe ei mene nyt ihan putkeen). Ajattelin mm. kovasti sitä, mikä elämässä on tärkeää ja tulin siihen tulokseen, että tarvitsen jotain muutakin kuin lääketieteen, työn ja perheen - tarvitsen yhden oman harrastuksen. Loman aikana mietin kovasti eri vaihtoehtoja - Saksofoni, jooga, tennis, laulutunnit? Tennis vaikutti hyvältä ja lisäisi hyvinvointia myös lisääntyneen urheilun myötä. Aikaa tuntui olevan niin paljon, että päätin lisäksi aloittaa joogan ja tutustua meditaatioon ja mindfulnessiin. Ottaa aikaa rauhoittua kiireiseltä elämältä, sillä omat aivoni eivät ole sitä mallia joka ongelmitta kestää nykyelämän kovaa tahtia ja jatkuvia ärsykkeitä. Huumaava joskin hyvin hetkellinen tunne mahdollisuudesta tasapainoiseen elämään.
Anja Snellman: Parvekejumalat - lue
Pauliina Vanhatalo: Lääkärileikki - älä lue
Enemmänkin olisi toki ollut kiva lukea, mutta kunnon opiskelija tekee tietysti loma-ajat töitä. Kiitos internetin tein niitä aurinkoisella terassilla pojan päiväuniaikaan.
![]() |
| Lomatoimisto. Opiskelijaelämä on nykyään aika rankkaa. |
Maanantaina lukujärjestykseen alkoi ilmestyä ylimääräisiä luentoja ja kokonaisia ylimääräisiä kursseja. "Tutkinnonuudistus" - ei näistä ole muistettu ilmoittaa mutta pakollisiahan nämä kaikki tietysti on. Tennis ei oikein enää mahtunut kalenteriin. Päiväkotiinpaluusta oireilevan lapsen kanssa arjen jokaisesta pienestä asiasta taistellessa joogaa ja meditaatiota tärkeämmältä alkaa tuntua paini tai taistelulajit. Kesällä sitä tennistä ja joogaa sitten.
Vaikkakin kiireiseltä, näyttää kevään lukujärjestys myös mielenkiintoiselta. Tuntuu, että vihdoinkin alkaa tapahtua! Eilen olin aamupäivän seuraamassa terveyskeskuslääkärin työtä. Niin opettavainen kokemus, että kirjoitan siitä vielä ihan oman postauksen. Ensi viikolla leikataan itse hiiren alkiota ja lähiviikkoina päästään seuraamaan patologin suorittamaa sikiön ruumiinavausta. Meneillään olevalla kurssilla on juuri saatu munasolu hedelmöitettyä ja kohta se varmaan alkaa kehittymään. Terveyskeskuskäyntejäkin on tulossa vielä lisää. Päivätkin pitenee. Ehkä tästä selvitään.
lauantai 19. joulukuuta 2015
Kun 31-vuotiaana kuulet laktoosi-intoleranssistasi..
![]() |
| ..on reaktio aikalailla tämä |
Miksi laktoosi-intoleranssia ei ehkä ole niin helppo diagnosoida? Laktaasientsyymin puute ei vielä kerro kaikkea, sillä ihmisten kyvyssä sietää pilkkoutumatonta laktoosia on suuria eroja. Osa joilta laktaasientsyymi puuttuu ja jotka käyttävät maitotuotteita ovat täysin oireettomia. Määritelmällisesti laktoosi-intoleranssi on siis geenimutaation puutos yhdistettynä oireisiin. Joillain oireet voivat olla pieniä ja osa taas sietää laktoosia vähäisiä määriä. Useimmat voivat käyttää laktoosia noin maitolasillisen verran päivässä ilman oireita, toiset taas saavat pahoja oireita pienistäkin määristä.
No oliko minun tapauksessani siis kyse tästä ns. hypolaktasiasta, eli tavallaan kyvystä sietää pilkkoutumatonta laktoosia. Juu ei. Parin päivän laktoosittomuustesti osoitti, että ehkä se laktoosi ei sittenkään ollut mun juttu. Mahtavaa tässä on se, että vaikka olen opiskellut vasta puoli vuotta olen jo parantanut yhden potilaan!
Kotiinviemisiksi muille tuleville lääkäreille ja ei-lääkäreille: kannattaa ehkä tehdä muutaman päivän laktoosittomuuskokeilu. Se on yllättävän helppoa, sillä laktaasia saa myös purkista.
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
Vihdoinkin neuloja!
Olen laiskistunut bloggaajana. Laiskistuin viime kurssi aikana myös kaikilla muilla elämän osa-alueilla, sillä kurssi ei vaatinut kovin paljoa. En saa mitään aikaan ilman kiirettä. Nyt kun uuden perimä ja kehitys -kurssin myötä yöt menevät taas 1000-sivuista Albertsia lukiessa saan ehkä muunkin elämäni jälleen ruotuun.
Sain paikan kovin suositulta työkurssilta, eli vihdoinkin verta, neuloja ja edes jotain konkretiaa! Viime kurssin verinäyte otettiinkin vaan nynnysti sormenpäästä.
Laskimoverinäyte jännitti enkä usko, että olin ainoa. Kädet vähän täristen ja hengitystä pidättäen oli kuitenkin vaan pistettävä. Suoni löytyi ja kaikki kuvan henkilöt ovat edelleen elossa.
Näin kertakokeiluna kaikki se pipetointi, sekoittelu, pipetointi, sentrifugointi ja odottelu oli ihan kivaa, mutta sitten kun jokaista laitetta ei jaksa enää ihastella, on laboratorioduuni varmaan myös pitkäveteistä. Toki siinä pääsee pelastamaan ihmiskuntaa, mutta seisominen käy selkään ja labratakki (yhdistettynä villapaitaan) on aika epämukava asu.
Sain paikan kovin suositulta työkurssilta, eli vihdoinkin verta, neuloja ja edes jotain konkretiaa! Viime kurssin verinäyte otettiinkin vaan nynnysti sormenpäästä.
![]() |
| Osuin! |
![]() |
| Oho. |
Kiva päästä itse tekemään juttuja mistä esim. koko viime kevään tuli luettua. Verinäytteestä eristettiin DNA:ta joka jätettiin monistumaan PCR koneeseen ja ensi viikolla päästään analysoimaan löytyykö laktoosi-intoleranssia.
![]() |
| Sentrifugi. Jos haet parhaillaan lääkikseen, niin tämä on se juttu mistä ne kaikki fysiikan laskut kertoo. Luulin sitä isommaksi. |
![]() |
| DNA:ta monistava PCR-laite. Huomattavasti helppokäyttöisempi kuin Android -puhelin. |
Juttelin eilen juhlissa erään kirjafanaatikon kanssa ja tajusin, etten ole sitten kesän lukenut mitään kirjaa joka ei käsittele solubiologiaa. Vielä viikko ennen lomaa ja yölukemisina mm. DNA:n transkriptio, translaatio ja geenien ilmentyminen, mutta lomalla voisi ehkä lukea ja ajatella jotain ihan muuta.
lauantai 28. marraskuuta 2015
Kun monilahjakkuudesta tuli normi
Osallistuin torstaina Euphoria open mic night -tapahtumaan nähdäkseni kurssikaverini esiintyvän. Odotukset tapahtuman suhteen eivät olleet kovin kovat, mutta lipun hintaan kuului kaksi lasia viiniä ja vapaailta on aina vapaailta. Mutta sitten lääkis tapahtui. Parikymmentä esitystä joista jokainen olisi päässyt minkä tahansa Idols-tuotantokauden finaaliin. Viulu, sello, saksofoni, piano, useita kitaroita ja syvältä koskettavia ääniä. Jazzia, disneyä, Adelea ja PMMP:tä. Yksi kappale oli niin upea, että vähän itketti.
Ilta oli viihdyttävä mutta herätti ajatuksia. Mistä noita tyyppejä oikeen tulee ja mitä ne tekevät lääkiksessä? Olen pitkään jo miettinyt sellaista "mistä on lääkisläiset tehty" -postausta, mutten ole oikeen vielä päässyt vastaukseen kiinni. Meidänkin vuosikurssilla on niin erilaisia ihmisiä. Nyt torstain jälkeen tajusin, että niillähän on yksi yhteinen tekijä - kaikki ovat ärsyttävän monilahjakkaita ja täydellisyyteen pyrkiviä. Ei riitä, että on niin fiksu, että pääsi lääkikseen, lisäksi pitää saada tenteistä kiitettävät arvosanat, laulaa kuin enkeli, soittaa jotain soitinta sinfoniaorkesterissa tai harrastaa kilpatanssia SM-tasolla.
Luulin, että hävitän kosketuksen "normaaleihin suomalaisiin" kun kaikki ystäväni ovat korkeakoulutettuja, mutta miten kauas keskiarvo karkaakaan kun ympärillä on korkeakoulutettuja monilahjakkaita perfektionisteja? Onneksi valitsemani ura pitää kuitenkin huolen siitä, että elinpiiri ei jää kapeaksi, sillä tulevat asiakkaani terveyskeskuksissa ja sairaaloissa varmasti edustavat suomalaista väestöä kaikessa kirjavuudessaan. Suurin osa niistä ei kykene tulkitsemaan Queeniä veretseisauttavasti.
Ilta oli viihdyttävä mutta herätti ajatuksia. Mistä noita tyyppejä oikeen tulee ja mitä ne tekevät lääkiksessä? Olen pitkään jo miettinyt sellaista "mistä on lääkisläiset tehty" -postausta, mutten ole oikeen vielä päässyt vastaukseen kiinni. Meidänkin vuosikurssilla on niin erilaisia ihmisiä. Nyt torstain jälkeen tajusin, että niillähän on yksi yhteinen tekijä - kaikki ovat ärsyttävän monilahjakkaita ja täydellisyyteen pyrkiviä. Ei riitä, että on niin fiksu, että pääsi lääkikseen, lisäksi pitää saada tenteistä kiitettävät arvosanat, laulaa kuin enkeli, soittaa jotain soitinta sinfoniaorkesterissa tai harrastaa kilpatanssia SM-tasolla.
Luulin, että hävitän kosketuksen "normaaleihin suomalaisiin" kun kaikki ystäväni ovat korkeakoulutettuja, mutta miten kauas keskiarvo karkaakaan kun ympärillä on korkeakoulutettuja monilahjakkaita perfektionisteja? Onneksi valitsemani ura pitää kuitenkin huolen siitä, että elinpiiri ei jää kapeaksi, sillä tulevat asiakkaani terveyskeskuksissa ja sairaaloissa varmasti edustavat suomalaista väestöä kaikessa kirjavuudessaan. Suurin osa niistä ei kykene tulkitsemaan Queeniä veretseisauttavasti.
torstai 19. marraskuuta 2015
Kauniitahan ne olivat
Punasoluni siis. Mutta vielä kauniimpia olivat valkosolut! Upeita neutrofiilejä, kauniin yksinkertaisia lymfosyyttejä ja osuipa kuvaan yksi oikein oiva monosyyttikin.
![]() |
| Kauniita soluja ja vielä ihan omia |
Ja mitä ihmettä - onko tuossa todellakin harvinainen basofiili? Onpa hyvinkin. Löysin niitä jopa kaksi, taidan siis olla todella tulehtunut. Kivaa oli. Saatan toivoa joululahjaksi mikroskoopin.
![]() |
| Vasemmalla harvinainen basofiili, oikealla kaksi neutrofiiliä |
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Muutama sana ihan siitä opiskelustakin
Kun sokeri ja myynnin alkeet on käsitelty, niin josko muutama sana ihan näistä lääkisopinnoista. 2,5 kuukauden kokemuksella voi yrittää jo vähän yleistää ja kertoa minkälaista se nyt sitten on. Ilmeisesti kaksi ensimmäistä vuotta, eli pre-kliininen vaihe mennään melko samalla kaavalla. Kuulemma sen jälkeen vasta oikeasti alkaa tapahtua.
Määrällisesti koulua on oikeastaan melko vähän. Luentoja (jotka eivät pääsääntöisesti ole pakollisia) on ehkä 8-10 tuntia viikossa ja pakollista pienryhmäopetusta eli PBLää, eli pebaa ehkä 2-4 tuntia. Usein viikolle sattuu yksi kokonaan vapaa päivä joka on näppärä viettää töissä. Itsenäiseen lukemiseen kuluu melko paljon aikaa, mutta joustavuutta toki tuo se, että voi itse valita lukeeko päivällä kirjastossa vai yöllä kotona. Ajallisesti tästä tuntuu siis selviävän ja noin 10 tuntia duunia viikossa menee vielä kivasti. Lapseton ehtisi varmasti enemmänkin.
Laadullisesti opetus vaikuttaa kieltämättä hyvältä. Toki lääkiksessä, kuten missä tahansa muuallakin on hyviä ja huonoja luennoitsijoita. Huonojen luentojen ongelma on usein se, että punainen lanka on hukassa ja luennoitsija tietää aiheesta ihan liian paljon puhuakseen niin, että me muutkin ymmärtäisimme. Siitä huolimatta kurssit vaikuttavat fiksusti suunnitelluilta ja hyvin rakennetuilta. Tuntuu, että useampi ihminen on nähnyt paljon vaivaa meidän oppimisemme eteen. Tätä tunnetta en kauppiksesta muista. Siellä kurssien laatu oli pelkästään sen yhdestä vetäjästä kiinni ja se vaihteli huimasti. Hyvät ja innostavat kurssit voi laskea yhden käden sormilla.
Toisto on ehdoton opintojen äiti ja varmaan ihan syystä - olisi melko noloa jos valmistuttuaan ei sitten muistaisikaan, että mistä se veri oikein koostuikaan. Toisto ei ole kuitenkaan pelkkää haukionkala -itseopiskelua vaan sama juttu käydään läpi monella tapaa. Yleensä uuden asiakokonaisuuden opiskelu menee jotakuinkin näin:
PBL-pienryhmäopiskelussa tutustutaan yhdessä uuteen potilastapaukseen ja yritetään miettiä mikä sitä tyyppiä oikeen vaivaa. Mukana oleva tutor (yleensä tutkijoita ja joskus vanhempia opiskelijoita) auttaa jos homma ei meinaa aueta. Kun on keksitty mihin teemaan sairastunut tyyppi liittyy, pidetään aiheen ympäriltä (vaikka nyt se veri) aivoriihi jossa käydään läpi mitä asiasta jo tiedetään. Määritellään oppimistavoitteet ja siihen liittyvä materiaali. Materiaali sisältää kurssikirjojen lukuja, erinäistä lisämateriaalia, aiheeseen liittyviä videoita ja ehkä pari luentoa. Luennot ovat yleensä seuraavana päivänä ja sitten vielä päivä pari aikaa opiskella itse. Palataan pienryhmään ja käydään läpi mitä on opittu ja että tiedetäänkö me nyt yhtään paremmin mikä sitä tyyppiä vaivasi.
Sama asia käydään läpi oikeastaan neljä kertaa, eli luulisi jäävän mieleen. Näiden asiakokonaisuuksien lisäksi meillä on aina muutamia luentoja jotka menevät vähän kurssin aihealuetta pidemmälle. Vähän kiinnostavampia juttuja. Teasereitä. "Tätä sitten muutaman vuoden päästä". Ja huomenna näen omia punasolujani! Oletan niiden olevan hyvin kauniita.
![]() |
| Punasoluja valtimossa. Tuotan 2.4 miljoonaa tällaista joka sekuntti. |
PBL-pienryhmäopiskelussa tutustutaan yhdessä uuteen potilastapaukseen ja yritetään miettiä mikä sitä tyyppiä oikeen vaivaa. Mukana oleva tutor (yleensä tutkijoita ja joskus vanhempia opiskelijoita) auttaa jos homma ei meinaa aueta. Kun on keksitty mihin teemaan sairastunut tyyppi liittyy, pidetään aiheen ympäriltä (vaikka nyt se veri) aivoriihi jossa käydään läpi mitä asiasta jo tiedetään. Määritellään oppimistavoitteet ja siihen liittyvä materiaali. Materiaali sisältää kurssikirjojen lukuja, erinäistä lisämateriaalia, aiheeseen liittyviä videoita ja ehkä pari luentoa. Luennot ovat yleensä seuraavana päivänä ja sitten vielä päivä pari aikaa opiskella itse. Palataan pienryhmään ja käydään läpi mitä on opittu ja että tiedetäänkö me nyt yhtään paremmin mikä sitä tyyppiä vaivasi.
Sama asia käydään läpi oikeastaan neljä kertaa, eli luulisi jäävän mieleen. Näiden asiakokonaisuuksien lisäksi meillä on aina muutamia luentoja jotka menevät vähän kurssin aihealuetta pidemmälle. Vähän kiinnostavampia juttuja. Teasereitä. "Tätä sitten muutaman vuoden päästä". Ja huomenna näen omia punasolujani! Oletan niiden olevan hyvin kauniita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)














