maanantai 22. helmikuuta 2016

Monimediaopiskelua

Latinankieliset nimet eivät vaan meinaa jäädä päähän. Tarvitaan järeitä keinoja ja monimediaopiskelua. Padin lisäksi oli pakko ottaa käyttöön perinteinen paperi ja ostaa ensimmäinen fyysinen kirja sitten alkuviikkojen hutiostoksen. Ihan en ole kirjaa vielä avannut mutta ihan pian varmasti meinaan.

Thieme on parempi kuin Netter

Kirjan lisäksi tilasin ihania flascardeja jotka kulkevat kätevästi laukussa joka paikkaan. Kovasti niitäkin olen jo kuljetellut mutta kamalasti muuta niillä ei ole tullut tehtyä. 

Monimediaopiskelu siirtyi tällä viikolla ihan uudelle tasolle myös muistiinpanotekniikan osalta - ostin vihkon, etsin kynän ja kirjoitin muistiinpanot käsin. Tänään aamulla muistiinpanoja kerratessa yritin scrollata vihkoa sormella alaspäin. Kolme kertaa. 



Tiesittekö muuten, että jos nukkuu kädet niskan takana voi pahimmassa tapauksessa herätä aamulla sormet kuoliossa?! Vahtikaa vieressänukkuvia!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ruumisryhmiin oli tunkua

Ihana anatomia. (sydän sydän ja hihittävä apina). Viikon täysipäiväisen opiskelun tuloksena olen vihdoinkin oppinut yläraajan viisi luuta. Scapula, clavicula, humerus, radius ja ulna. Tai kaikki eivät taida edes olla yläraajassa. Tällä viikolla olisi kai pitänyt oppia vähän enemmänkin kuin viisi luuta. Minulta tuntuu aivoista tyystin puuttuvan sellainen lokero johon latinakreikkalaiset termit tallennetaan.

Ajattelin saavani dissektioiden konkretiasta motivaatiota ulkoaopetteluun, mutta ruumisryhmiin oli kovasti tunkua. Paikat menivät nopeammin kuin Cheekin stadionkeikan liput. Se siitä yläraajasta, kuulemma alaraajaruumisryhmiin sitten mahtuu.

Kaivattu motivaatio tuli torstain terveyskeskusaamusta jossa potilaita vaivasivat polvet, olkapäät, selkänikamat tai lonkan nivelet. "Ai että käteen sattuu" -taso ei taida tulevassa ammatissa ihan riittää.


Oppimista helpottaa jälleen kerran Apple ja upea Essential Anatomy sovellus. Paljon kivempi kuin kirjat. Missä olisinkaan ilman ATK:ta?

torstai 4. helmikuuta 2016

Se mistä ei saa puhua

Huh, taas yksi tentti ohi ja hetki aikaa kirjoittaa. Nyt hallussa on DNA-asiat ja alkionkehitys. Kiinnostavia juttuja. Tenttikin meni hyvin, syksyn kaaokseen verrattuna olen oppinut aika paljon fiksummaksi opiskelijaksi.

DNA jutuista toki voisi jotain kirjoittaakin, mutta meidän opinnot keskittyivät aika perusteisiin. Kaikki upeat IPS kantasoluihin perustuvat hoidot ja jo todellisuutta olevat geeniterapiat jätettiin odottamaan ilmeisesti parempia aikoja. Jos nämä teemat kiinnostavat, niin muutaman viikon takaisessa Suomen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen juttu CRISPR-tekniikasta jolla geneettistä koodia voidaan muokata.

Kehitysbiologia alkiovaiheen loppuun saakka sen sijaan oli vähän puurtamista kaikkien ulkoaopeteltavien termien kanssa. Siitäkään ei siis kamalasti saa jutun juurta. Ainoa kurssin asia josta haluaisin kirjoittaa ja kertoa on se, josta ei saa puhua. Eli sikiöavaus. 

Nyt askel taaksepäin ja hiukan taustatietoa. Mietin jo ennen blogin perustamista, että löytyykö lääkisopinnoista ja lääkärin työstä tarpeeksi asioita mistä ylipäätään voi puhua. Päätin että löytyy. Orientaatioviikoilla sosiaalinen media ja vaitiolovelvollisuus olivat isosti esillä. Yksi syy tähän on varmaan ollut parin vuoden takainen lääkisopiskelijan blogikirjoitus jossa melko yksityiskohtaisesti ja huumorilla sävytettynä kuvailtiin ruumiinavauksia. Tämä sai aikaan melkoisen mediasodan blogin kommenteissa ja keskusteluun otti osaa myös tiedekunnan henkilökunta. Toisaalta kirjoitusta pyydettiin poistettavaksi, toisaalta osa koki moisen pyynnön sanavapauden rajoittamisena ja ihmetteli kuinka lääkärin työ on yhteiskunnassamme niin mystifioitu, että verestä ja sisäelimistä ei saa ääneen puhua.

Näinpä meitä siis ohjeistettiin, että patologin suorittaman sikiöavauksen seuraaminen ei ole sellainen asia mistä bussissa, ruokapöydässä tai sosiaalisessa mediassa puhutaan. Mitään yksityiskohtia ei tietystikään voi paljastaa vaitiolovelvollisuuden vuoksi ja näissä asioissa on aina otettava huomioon myös hienotunteisuus potilaita ja omaisia kohtaan.

Nämä asiat huomioonottaen olen kuitenkin sitä mieltä, että haluan kertoa siitä mistä tässä blogissa kerrotaan, eli lääkisopinnoista. Tällä kurssilla lääkisopintoihin sisältyi sikiöavaus johon osallistuttiin sivustakatsojina, 10 hengen ryhmissä. Bussissa matkalla avaukseen törmäsin opiskelijakaveriin jonka mielestä avaus oli enemmänkin "katsotaan kuka kestää" -tyyppinen tulikoe eikä kokenut sitä kurssin sisällölle olennaiseksi mutta meillä avaus sijoittui juuri kohtaan jossa opiskelimme kehityshäiriöitä ja tuki opintoja todella hyvin. Se konkretisoi monia asioita mistä juuri oli kirjoista luettu.

Sikiöille siis suoritetaan patologin tekemä ruumiinavaus jonka tarkoituksena on joko etsiä syytä keskenmenolle tai tutkia perusteellisemmin kehityshäiriöiden takia abortoitua sikiötä. Yleisimmin keskenmenon syytä ei saada selville, mikä on perheelle esim. geneettisesti periytyvää kehityshäiriötä paljon parempi uutinen. Avauksesta voi toki perhe kieltäytyä. Sen jälkeen sikiö joko siistitään ja kääritään pieneen kääreliinaan ja tuhkataan sairaalan yleistuhkauksessa tai vanhempien niin halutessa palautetaan vanhemmille jotka voivat sikiön halutessaan haudata.

Avauksesta kirjoittamisen ajattelin jättää näihin perustietoihin sekä siihen, miltä se minusta tuntui. Varmasti moni vuosikurssilla jännitti tapahtumaa etukäteen. Omaa reaktiota on vaikea ennakoida. On hyvin tyypillistä, että joku pyörtyy tai oksentaa. Joidenkin on pakko välillä vähän kävellä ja hengittää raitista ilmaa. Kyseessä on kuulemma normaali heijaste joka ajan myötä häviää. 

Ennen saliin menoa syke varmasti huiteli jossain kahdessasadassa, mutta kaikki meistä pysyivät jaloillaan ja järjissään. Hyvin nopeasti ajatusmaailma siirtyi kuolemasta ja syntymättömän lapsen yksittäisestä ihmiskohtalosta lääketieteelliseen tapaukseen ja sen selvittämiseen. Mitä tämän yksilön kehityksessä oli mennyt vikaan, missä vaiheessa, onko se periytyvää ja onko mitään tehtävissä tulevia raskauksia ajatellen. Avauksen seuraamisesta varmasti "helpompaa" teki myös se, että kyseessä oli hyvin nuori sikiö. Valmiista rakenteistaan huolimatta se ei vielä ollut niin ihmismäinen. Jotenkin tuntuu, että iho tekee ihmisestä ihmisen näköisen. Sikiöllä iho on valmiiksi kehittynyt vasta viikolla 20. 

Avaukseen osallistuminen oli siis hyödyllistä, mielenkiintoista enkä menettänyt sen vuoksi yöunia. Poispäin kävellessäni tosin en malttanut olla kurkkaamatta toiseen saliin jossa pöydällä makasi kuollut aikuinen ihminen. Tämä näky löytyy edelleen verkkokalvoiltani ja kauhunsekaisin tuntein odotan maanantaina alkavan Tuki- ja liikuntaelimistö (eli opetellaan luut ja lihakset latinaksi) kurssin dissektioita. Mutta kaikkeen tottuu kun pakko on, eikö?


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kuvapäiväkirja

Syvällisen "miltä tuntuu dissektoida hiirenalkiota" -tyylisen pohdinnan sijaan tässä kiireinen viikko kuvina.

Noin 10,5 päiväinen hiiren alkio, eli "tyyppi" petrimaljalla.
Vielä ehjä.

IKKK fosforyloi joka puolestaan fosforyloi
fosfataasikinaasikaskaadi tsäppädäppädäi.  Ja tämä olis vielä tärkeää..

Jälleen kerran ihana aamupäivä terveyskeskuksessa. 

Albertsia junassa, bussissa, sängyssä, kirjastossa ja ruokapöydässä.
Aika paljon Albertsia.

Vaikka lääketiede on ihanaa, oli viikon kohokohta silti
sunnuntai - 2-vuotias poika ja autokakku.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Loma solubiologiasta

Päätin viettää koko kolmeviikkoisen loman ilman solubiologiaa ja jätin Albertsin kotiin. Sen sijaan lainasin Terkon Lux Humana kokoelmasta lomalukemiset. Alla kirjasuositukset:

Anja Snellman: Parvekejumalat - lue
Pauliina Vanhatalo: Lääkärileikki - älä lue

Enemmänkin olisi toki ollut kiva lukea, mutta kunnon opiskelija tekee tietysti loma-ajat töitä. Kiitos internetin tein niitä aurinkoisella terassilla pojan päiväuniaikaan.

Lomatoimisto. Opiskelijaelämä on nykyään aika rankkaa.

Lomassa on se jännä juttu, että silloin on paljon aikaa ajatella. (Ja nukkua, ihmiskoe ei mene nyt ihan putkeen). Ajattelin mm. kovasti sitä, mikä elämässä on tärkeää ja tulin siihen tulokseen, että tarvitsen jotain muutakin kuin lääketieteen, työn ja perheen - tarvitsen yhden oman harrastuksen. Loman aikana mietin kovasti eri vaihtoehtoja - Saksofoni, jooga, tennis, laulutunnit? Tennis vaikutti hyvältä ja lisäisi hyvinvointia myös lisääntyneen urheilun myötä. Aikaa tuntui olevan niin paljon, että päätin lisäksi aloittaa joogan ja tutustua meditaatioon ja mindfulnessiin. Ottaa aikaa rauhoittua kiireiseltä elämältä, sillä omat aivoni eivät ole sitä mallia joka ongelmitta kestää nykyelämän kovaa tahtia ja jatkuvia ärsykkeitä. Huumaava joskin hyvin hetkellinen tunne mahdollisuudesta tasapainoiseen elämään.

Maanantaina lukujärjestykseen alkoi ilmestyä ylimääräisiä luentoja ja kokonaisia ylimääräisiä kursseja. "Tutkinnonuudistus" - ei näistä ole muistettu ilmoittaa mutta pakollisiahan nämä kaikki tietysti on. Tennis ei oikein enää mahtunut kalenteriin. Päiväkotiinpaluusta oireilevan lapsen kanssa arjen jokaisesta pienestä asiasta taistellessa joogaa ja meditaatiota tärkeämmältä alkaa tuntua paini tai taistelulajit. Kesällä sitä tennistä ja joogaa sitten.

Vaikkakin kiireiseltä, näyttää kevään lukujärjestys myös mielenkiintoiselta. Tuntuu, että vihdoinkin alkaa tapahtua! Eilen olin aamupäivän seuraamassa terveyskeskuslääkärin työtä. Niin opettavainen kokemus, että kirjoitan siitä vielä ihan oman postauksen. Ensi viikolla leikataan itse hiiren alkiota ja lähiviikkoina päästään seuraamaan patologin suorittamaa sikiön ruumiinavausta.  Meneillään olevalla kurssilla on juuri saatu munasolu hedelmöitettyä ja kohta se varmaan alkaa kehittymään. Terveyskeskuskäyntejäkin on tulossa vielä lisää. Päivätkin pitenee. Ehkä tästä selvitään.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Kun 31-vuotiaana kuulet laktoosi-intoleranssistasi..



..on reaktio aikalailla tämä
Niin että ei mennyt työkurssilla käytetty aika ihan hukkaan. Toisin kuin monet, saimme kauniit tulokset geelielektroforeesista ja melko suureksi yllätyksekseni minulta puuttui mutaatio jonka avulla pystyisin pilkkomaan laktoosia. Ensireaktio oli kuten yllä - olen aina tiennyt olevani vähän herkkävatsainen, mutta miten voi olla, että ylivoimaisella lääkikseen asti minut tuoneella päättelykyvylläni en ole pystynyt yhdistämään sitä maitotuotteisiin? Varsinkin kun äidilläni on laktoosi-intoleranssi ja geenimutaatiot nyt ovat aika perityviä. Ensin mietin, että on jokseenkin aika noloa tajuta oma laktoosi-intoleranssinsa vasta yli kolmekymppisenä, ja että tämä tarina ei päätyisi blogiin, mutta oikeastaan tämä tarina voi kaiken noloutensa lisäksi olla aika opettavainen. Opitaan siis vähän.

Siinä se on, laktoosi-intoleranssini, viides vasemmalta

Mitä on laktoosi-intoleranssi? Laktoosi-intoleranssi tarkoittaa sitä, että ohutsuoli ei tuota maidon laktoosia pilkkovaa laktaasientsyymiä. Kun laktoosia ei pilkota, jää se liian suureksi eikä pysty imeytymään vaan kulkeutuu ohutsuolen kautta paksusuoleen. Laktoosi vetää vettä mukaansa (=ripuli) ja paksusuolen bakteerit käyttävät sitä ravinnokseen jolloin syntyy kaasuja (=ilmavaivat). Oireina myös kaikennäköisiä vatsakipuja. Alunperin kaikilla ihmisillä kyky pilkkoa laktoosia hävisi 5-12 vuoden iässä mutta aikoja sitten eurooppalaisessa geeniperimässä yleistyi mutaatio joka mahdollisti laktaasientsyymin tuottamisen myös aikuisiällä. Afrikkalaista ja aasialaista alkuperää olevat ihmiset harvoin sietävät laktoosia, mutta esim. suomalaisilla tilanne on kääntynyt toisinpäin niin, että enää noin 18 % ei sitä siedä.

Miksi laktoosi-intoleranssia ei ehkä ole niin helppo diagnosoida? Laktaasientsyymin puute ei vielä kerro kaikkea, sillä ihmisten kyvyssä sietää pilkkoutumatonta laktoosia on suuria eroja. Osa joilta laktaasientsyymi puuttuu ja jotka käyttävät maitotuotteita ovat täysin oireettomia. Määritelmällisesti laktoosi-intoleranssi on siis geenimutaation puutos yhdistettynä oireisiin. Joillain oireet voivat olla pieniä ja osa taas sietää laktoosia vähäisiä määriä. Useimmat voivat käyttää laktoosia noin maitolasillisen verran päivässä ilman oireita, toiset taas saavat pahoja oireita pienistäkin määristä.

No oliko minun tapauksessani siis kyse tästä ns. hypolaktasiasta, eli tavallaan kyvystä sietää pilkkoutumatonta laktoosia. Juu ei. Parin päivän laktoosittomuustesti osoitti, että ehkä se laktoosi ei sittenkään ollut mun juttu. Mahtavaa tässä on se, että vaikka olen opiskellut vasta puoli vuotta olen jo parantanut yhden potilaan!

Kotiinviemisiksi muille tuleville lääkäreille ja ei-lääkäreille: kannattaa ehkä tehdä muutaman päivän laktoosittomuuskokeilu. Se on yllättävän helppoa, sillä laktaasia saa myös purkista.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vihdoinkin neuloja!

Olen laiskistunut bloggaajana. Laiskistuin viime kurssi aikana myös kaikilla muilla elämän osa-alueilla, sillä kurssi ei vaatinut kovin paljoa. En saa mitään aikaan ilman kiirettä. Nyt kun uuden perimä ja kehitys -kurssin myötä yöt menevät taas 1000-sivuista Albertsia lukiessa saan ehkä muunkin elämäni jälleen ruotuun.

Sain paikan kovin suositulta työkurssilta, eli vihdoinkin verta, neuloja ja edes jotain konkretiaa! Viime kurssin verinäyte otettiinkin vaan nynnysti sormenpäästä.

Osuin!
Laskimoverinäyte jännitti enkä usko, että olin ainoa. Kädet vähän täristen ja hengitystä pidättäen oli kuitenkin vaan pistettävä. Suoni löytyi ja kaikki kuvan henkilöt ovat edelleen elossa.

Oho. 
Kiva päästä itse tekemään juttuja mistä esim. koko viime kevään tuli luettua. Verinäytteestä eristettiin DNA:ta joka jätettiin monistumaan PCR koneeseen ja ensi viikolla päästään analysoimaan löytyykö laktoosi-intoleranssia.

Sentrifugi. Jos haet parhaillaan lääkikseen, niin tämä on se juttu mistä  ne kaikki fysiikan laskut kertoo. Luulin sitä isommaksi.
Näin kertakokeiluna kaikki se pipetointi, sekoittelu, pipetointi, sentrifugointi ja odottelu oli ihan kivaa, mutta sitten kun jokaista laitetta ei jaksa enää ihastella, on laboratorioduuni varmaan myös pitkäveteistä. Toki siinä pääsee pelastamaan ihmiskuntaa, mutta seisominen käy selkään ja labratakki (yhdistettynä villapaitaan) on aika epämukava asu. 

DNA:ta monistava PCR-laite. Huomattavasti
helppokäyttöisempi kuin Android -puhelin.
Juttelin eilen juhlissa erään kirjafanaatikon kanssa ja tajusin, etten ole sitten kesän lukenut mitään kirjaa joka ei käsittele solubiologiaa. Vielä viikko ennen lomaa ja yölukemisina mm. DNA:n transkriptio, translaatio ja geenien ilmentyminen, mutta lomalla voisi ehkä lukea ja ajatella jotain ihan muuta.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Kun monilahjakkuudesta tuli normi

Osallistuin torstaina Euphoria open mic night -tapahtumaan nähdäkseni kurssikaverini esiintyvän. Odotukset tapahtuman suhteen eivät olleet kovin kovat, mutta lipun hintaan kuului kaksi lasia viiniä ja vapaailta on aina vapaailta. Mutta sitten lääkis tapahtui. Parikymmentä esitystä joista jokainen olisi päässyt minkä tahansa Idols-tuotantokauden finaaliin. Viulu, sello, saksofoni, piano, useita kitaroita ja syvältä koskettavia ääniä. Jazzia, disneyä, Adelea ja PMMP:tä. Yksi kappale oli niin upea, että vähän itketti.

Ilta oli viihdyttävä mutta herätti ajatuksia. Mistä noita tyyppejä oikeen tulee ja mitä ne tekevät lääkiksessä? Olen pitkään jo miettinyt sellaista "mistä on lääkisläiset tehty" -postausta, mutten ole oikeen vielä päässyt vastaukseen kiinni. Meidänkin vuosikurssilla on niin erilaisia ihmisiä. Nyt torstain jälkeen tajusin, että niillähän on yksi yhteinen tekijä - kaikki ovat ärsyttävän monilahjakkaita ja täydellisyyteen pyrkiviä. Ei riitä, että on niin fiksu, että pääsi lääkikseen, lisäksi pitää saada tenteistä kiitettävät arvosanat, laulaa kuin enkeli, soittaa jotain soitinta sinfoniaorkesterissa tai harrastaa kilpatanssia SM-tasolla.

Luulin, että hävitän kosketuksen "normaaleihin suomalaisiin" kun kaikki ystäväni ovat korkeakoulutettuja, mutta miten kauas keskiarvo karkaakaan kun ympärillä on korkeakoulutettuja monilahjakkaita perfektionisteja? Onneksi valitsemani ura pitää kuitenkin huolen siitä, että elinpiiri ei jää kapeaksi, sillä tulevat asiakkaani terveyskeskuksissa ja sairaaloissa varmasti edustavat suomalaista väestöä kaikessa kirjavuudessaan. Suurin osa niistä ei kykene tulkitsemaan Queeniä veretseisauttavasti.

torstai 19. marraskuuta 2015

Kauniitahan ne olivat

Punasoluni siis. Mutta vielä kauniimpia olivat valkosolut! Upeita neutrofiilejä, kauniin yksinkertaisia lymfosyyttejä ja osuipa kuvaan yksi oikein oiva monosyyttikin.

Kauniita soluja ja vielä ihan omia

Ja mitä ihmettä - onko tuossa todellakin harvinainen basofiili? Onpa hyvinkin. Löysin niitä jopa kaksi, taidan siis olla todella tulehtunut. Kivaa oli. Saatan toivoa joululahjaksi mikroskoopin.

Vasemmalla harvinainen basofiili, oikealla kaksi neutrofiiliä